"Oli se koko ikävä tapaus", sanoi hän viimein, ikäänkuin hän silloin vasta olisi muistanut Lystrupin. "Onko… hm… onko siinä perää" — hänestä tuntui, kuin olisi hän tukehtumaisillaan — "että sellainen on seurauksena jonkunmoisesta… jonkunmoisesta äkillisestä mielenliikutuksesta?"
Lääkäri ymmärsi heti yskän. Sydämmestään säälien kalpeaa, horjahtelevaa miestä kysyi hän hiljaisella äänellä: "oliko teillä yhteentörmäystä tänään?"
"Ei… ymmärrätte minua väärin… tarkoitin vaan… mutta eikö lienekin se, mistä mainitsin, pelkkää juttua?"
Mielellänsä olisi nuori lääkäri tahtonut antaa Knuutille rauhoittavan vastauksen, mutta hänen täytyi, ikävä kyllä, myöntää, että mielenliikutus voi sellaiseen olla syynä. Sillä kertaa saattoi tosin asian laita olla toinen.
Sitä arveli Knuutkin. "Saitteko muutoin tarkemmin tietää tapahtumasta?"
"En, hän oli liiaksi heikko siitä kertoakseen; mutta huomisaamuna varhain noudetaan minua taas hänen luoksensa, jos hän ei sitä ennen jo ehdi kuolla."
Lääkäri oli sydämmestään pahoillansa Knuutin tähden. Hän istui vielä kauvan aikaa valveilla myöhäisen vieraansa lähdettyä ja tuumiskeli, miten asiat oikeastaan mahtoivat olla.
Sykkivin sydämmin ja yhtä rauhattomana kuin tullessaankin lähti Knuut taivaltamaan kotia kohti. Hän ei ollut siis entistä viisaampi. Ainoa, mitä hän oli saanut tietää, oli se, että sellainen voi olla seurauksena äkillisestä mielenliikutuksesta. Kuta enemmän hän ajatteli asiaa, sitä todenmukaisemmalta hänestä tuntui, että kiivas vanhus oli saanut kohtauksen lukiessaan ruiskuhuoneen porttiin naulattua ilmoitusta. Ihmiselämässä on hetkiä, jolloin voi tunnustaa itsellensä totuuden suoraan vasten silmiä ilman minkäännäköisiä verukkeita. Näkymätön käsi oli sinä iltana laskeutunut Knuutin pään päälle ja pakottanut hänet tarkastelemaan sydämmensä salatuimpiakin lokeroita. Pois hieno lumousverho, millä valhe sokaisee sisäisen silmän! Miten mielellänsä hän olisi tahtonut tunnustaa, että siinä ilmoituksessa oli oma osansa uhmaa, vallanhimoa, kostonhalua eli miksi sitä nimittäisi? Miten mielellänsä hän olisi tahtonut sen tunnustaa ja koettaa parantaa kaikki, jos vaan kalvava pelko, mikä vaivasi häntä, olisi perätön! Hän toivoi, että lääkärin luona käynti olisi tuonut hänelle rauhaa ja varmuutta siitä, että hänellä ei ollut tapahtuman kanssa mitään tekemistä. Silloin olisi hän hyvällä omalla tunnolla voinut pestä kätensä ja seurata syrjästä asiain edistymistä — joskin ei täydellisesti, niin toki jossain määrin rauhallisena. Toivo oli pettänyt. Yksi ainoa mahdollinen keino oli enää jäljellä — "Jumalan nimeen siis!"
Koululla oli tapaus saanut aikaan surua ja hämmästystä. Vanhus lepäsi sängyssä mustanpuhuvana kasvoiltaan ja vasen puoli ruumista jäykkänä. Emma oli poissa suunniltaan. Ensi työksi oli lähetetty hakemaan Jörgen Siverseniä, mutta hän ei pahaksi onneksi ollut kotona. Vasta iltamyöhällä saapui hän koululle. Lääkäri kävi, mutta ei antanut juuri toivoa. Muutaman tunnin kuluttua näytti sairas tulevan tuntoihinsa, ja merkillistä kyllä, ei hän ollut kadottanut puhekykyänsä, joskin hän puhui tavallista hiljemmin ja vaivaloisesti.
"Tässä minä lepään", sanoi hän, kun hänen vanha ystävänsä saapui.