"Laupias Herra, miten onkaan laitanne, Lystrup?"
"Luulen, että pahimmasta olen tällä kertaa päässyt?"
"Höm, höm… vai niin, vai niin."
Sairas ähki ja pyyhki kasvojansa, joilla kylmä hiki helmeili.
"Höm", sanoi hän sitten ja pudisti päätänsä ikäänkuin olisi ollut äissään, "kymmenen vuotta olen uskonut, että hengenahdistus päättää päiväni, ja nyt mokoma sairaus hiipi niskaani ja kellistää minut maahan seisovilta jaloiltani. Eikös teistäkin olisi harmillista kuolla aivan toiseen tautiin kuin mitä itse olette luullut? Mitä hyvää minulla on siis ollut koko hengenahdistuksen ajattelemisesta!"
"Hyvä Jumala mitä te vielä puhutte! Jos tauti kerran on kuolemaksi, niin kiittäkää Jumalaa siitä, että hän ottaa teidät pian luoksensa eikä kiduta teitä pitkään."
"Miten te puhutte tuolla tavalla, Jörgen Siversen!" keskeytti Emma.
"Ei isä vielä kuolekkaan… Tunnethan jo itsesi paremmaksi isä?"
Hän istuutui vuoteen reunalle ja pyyhki hikeä sairaan otsalta.
"Jos Jumala tahtoo, voi hän minut parantaa, se ei hänelle paljoa merkitse. Mutta rauhoitu toki, tyttöseni! Olisihan sen täytynyt kerran tapahtua."
"Ehkäpä pääsette vielä jaloillenne", arveli Jörgen.