"Minua hämmästyttää, että Rojas läksi ajamaan meitä takaa", sanoi Thorne kiihkeän intohimon vääristämin, laihtunein kasvoin. "Hän on seurannut meitä tänne kauheaan erämaahan huolimatta siitä, että hän voi menettää miehensä, hevosensa ja ehkä henkensäkin. Hän on vain rosvo eikä hän tule tänne saadakseen kultaa. Jos hän aikoo päästä täältä, saa hän ponnistella äärettömästi ja kärsiä suuria puutteita. Ja kaikki tuo tapahtuu vain avuttoman pienen naisen — ja vain naisen vuoksi. Jumalani, en voi ymmärtää sitä."
"Varmasti — vain naisen vuoksi", vastasi Ladd nyökäyttäen vakavasti päätään.
Seurasi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä miehet katsoivat vain tuleen. Jokainen aavisti ehkä hämärästi Rojaksen rakkauden tahi vihan äärettömän voiman, tahi näkivät he kuin vilahdukselta ihmisten intohimojen pohjattoman syvyyden. Lepattavat liekit valaisivat ainoastaan tyyniä, kovia ja vakavia kasvoja —
"Nukkukaa!" sanoi yaqui.
Thorne kietoutui huopapeitteeseensä ja paneutui pitkäkseen aivan
Mercedeksen viereen.
Muutkin laskeutuivat vihdoin levolle ojentaen jalkansa tuleen päin, mutta uni pakeni Galen silmistä. Hänen silmänsä olivat väsyneet, mutta ne eivät pysyneet kiinni, hänen ruumiinsa kaipasi lepoa, mutta hän ei sittenkään voinut maata hiljaa. Yö oli pimeä ja synkkä, ja tämän laavan ympäröimä laakso oli täynnä vaaroja. Pimeä, samettimainen taivas, johon valkoiset tulenliekit kuvastuivat, näytti olevan aivan lähellä. Kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus. Mikään ei liikkunut, mikään Galen ruumista lukuunottamatta ei näyttänyt elävän. Yaqui istui kuin laavasta veistetty kuvapatsas. Toiset nukkuivat liikkumattomina suullaan. Mahtoivatko he jo seuraavana yönä nukkua samassa asennossa milloinkaan heräämättä? Gale tunsi, miten hänen lihaksensa supistuivat ja vapisivat. Vaikka hän olikin tottunut erämaahan ja sen aiheuttamiin tunnelmiin, tuntui hänestä kumminkin tänä yönä, että sen laavan ja salaperäisyyksien paino musersi hänet alleen.
Hetken kuluttua nousi hän istumaan ja katseli tuleen. Nellin suloiset kasvot vilahtelivat kuin haamu vaaleasta savusta — hehkuivat, punastuivat ja hymyilivät hänelle kekäleiden seasta. Muitakin kasvoja näkyi sieltä — sisaren, ja sitten äidin. Gale tukahdutti nuo hellät muistot. Tämä autio erämaa peloittavine hiljaisuuksineen ja synkkine helvetin lupauksineen huomiseksi ei ollut mikään sopiva paikka luonteen heikontamiseksi rakkaiden ja kodin ajattelemisella. Mutta sen kiduttava näennäinen mahdottomuus oli, että tämä juuri oli sellainen paikka ja sellainen yö, jossa ja jolloin tuollaiset ajatukset kiusaavat ihmistä.
Silloin tällöin nousi hän kävelemäänkin mesquite-pensaitten välisille varjoisille käytäville. Kun hän palasi, tuli yaqui häntä vastaan. Gale ei hämmästynyt ollenkaan, sillä hän oli tottunut intiaanin omituiseen huolenpitoon. Mutta nyt, ehkä senvuoksi, että hän itse oli niin syvissä ajatuksissa rakkauden ja surun painaessa hänen mieltään ja syvien ja polttavien aavistusten ennustaessa kamalaa taistelua, halusi hän kumminkin lähemmin tarkastella yaquia. Mutta se oli tietysti hyödytöntä. Intiaani oli yhtä tutkimaton, hiljainen ja omituinen kuin ennenkin. Mutta nopeasti ja voimatta sitä selittää tunsi Gale yaquin inhimillisen myötätunnon. Se oli kaukaista, kuten kaikki muukin tuossa intiaanissa, mutta hän tunsi sen kumminkin. Villi käveli hiljaa hänen rinnallaan, katsomatta ja koskematta häneen ja sanomatta sanaakaan. Hänen ajatuksensa olivat niin tutkimattomat kuin ei hänenlaisillaan ihmisillä olisi ollut järkeä ollenkaan. Kumminkin tunsi Gale hänen tunteittensa voimakkuuden ja muisti samalla intiaanin viimeiset elinvaiheet. Hänen kotinsa oli hävitetty, hänen kansansa oli viety orjuuteen vieraalle maalle, hänen vaimonsa ja lapsensa oli erotettu hänestä ja tapettu. Mitä oli yaqui odottanut elämältä? Mitä oli ollut hänen sydämessään silloin? Mitä hän nyt ajatteli? Gale ei voinut vastata näihin kysymyksiin. Mutta hänen ja yaquin väliset eroavaisuudet, jollaisia hän hämärästi oli tuntenut olevan sivistyneen ihmisen ja villin välillä, haihtuvat hänen mielestään ikuisiksi ajoiksi. Yaqui otaksui kai olevansa jonkunlaisessa velassa Galelle ja kun otettiin huomioon yaquin ankarat ja jalot kunniakäsitteet, aikoi hän sen nyt maksaa. Intiaanin läsnäolo ei tuonut kumminkaan nyt näitä ajatuksia Galen mieleen. Muistaen erämaan omituisen ja selvittämättömän vaikutuksen otaksui Gale, että villi ja valkoinen mies olivat tehneet liiton, joka ei ollut vähemmän veljellinen senvuoksi, ettei sitä voitu selittää.
Aamu alkoi jo melkein sarastaa, ennenkuin Gale sai unta. Sitten valkeni päivä, mutta aurinko oli vielä piilossa ylätasangon laidan takana. Hevoset tulivat laaksosta ja hirnuivat vettä. Nopean aamiaisen jälkeen piiloitettiin kuormat laavassa oleviin kuoppiin. Satulat jätettiin samoihin paikkoihin, jonne ne oli irroitettaessa laskettu, ja hevoset saivat mennä laitumelle mihin ne vain halusivat. Vesisäiliöt täytettiin, ruokaa sullottiin laukkuihin ja huopapeitteet käärittiin. Sitten läksi yaqui kapuamaan jyrkkää laavarinnettä ja muut seurasivat häntä.
Hänen seuraamansa suunta johti kuilun oikealle, juuri sen tien vastakkaiselle puolelle, jota he olivat laskeutuneet laaksoon. Rinne oli jyrkkä, ja koska miehillä oli kuormat selässä, edistyi heidän matkansa hitaasti. Mercedes oli nostettava jyrkemmille penkereille ja halkeamien yli. He sivuuttivat paikkoja, joissa kuilun reunat eivät olleet kuin muutamia metrejä toisistaan. Vihdoin etäytyivät ne erilleen ja punainen utuinen aukko ammotti heidän vierellään. Yaqui poikkesi tieltä ja alkoi kavuta alemmaksi laavan rosoisia ja kuoppaisia ulkonemia pitkin, jotka muodostivat kuilun reunan. Joskus riippui hän aivan jyrkänteitten yllä. Muut voivat seurata häntä mitä suurimmin vaikeuksin. Heidän kulkiessaan kapeilla jalanlevyisillä penkereillä oli Mercedestä tuettava. Choyat olivat sielläkin estämässä kulkua. Vihdoin pysähtyi intiaani eräälle kapealle tasaiselle laavapenkereelle ja hänen toverinsa saivat olla äärettömän varovaiset ja huolelliset päästäkseen samalle paikalle.