Tämä oli samaa kuin valaa öljyä laineille. Paimen näytti olevan kahden vaiheella, pakenisiko nopeasti vai jäisikö paikoilleen.
"Ehkä asia onkin niin", Columbine vastasi naurahtaen. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun ja raivoissaan itselleen. "Sovitaan nyt pois ja ollaan ystäviä jälleen."
Moore pyörähti häneen päin taistelunhaluisesti. Hän näytti rohkaisevan luontonsa jotakin Columbinen ominaisuutta vastaan ja Columbinekin tunsi sen. Mutta Wilsonin kasvot muuttuivat vanhemmiksi ja kovemmiksi kuin miltä ne ennen milloinkaan olivat näyttäneet.
"Columbine, tiedätkö, missä Jack Belllounds on ollut nämä viimeiset vuodet?" hän kysyi harkitusti kiinnittämättä ollenkaan huomiotaan Columbinen sanoihin.
"En. Toiset sanovat hänen olleen Denverissä ja toiset Kansas Cityssä. En ole milloinkaan kysynyt isältä, koska tiesin hänen lähettäneen Jackin pois. Olen luullut hänen olevan työssä jossakin, jossa hänestä voisi tulla mies."
"Toivon, taivaan nimessä, sinun vuoksesi, että luulosi toteutuisi", Moore vastasi hyvin katkerasti.
"Tiedätkö sinä, missä hän on ollut?" Columbine kysyi. Joku omituinen tunne ilmaisi hänelle, että tässä piili joku salaisuus. Wilsonin mielenliikutus näytti kummalliselta ja syvältä.
"Tiedän kyllä." Paimen sanoi tämän hampaittensa välistä voimatta vastustaa melkein yli-inhimillistä kiusausta.
Columbinen uteliaisuus haihtui. Hänessä oli tarpeeksi naista ymmärtääkseen, että voi olla olemassa asioita, jotka vain pahentaisivat hänen kohtaloaan.
"Wilson", hän aloitti kiireesti, "olen kiitollisuuden velassa isälleni koko olemassaolostani. Hän on rakastanut minua ja lähettänyt minut kouluun. Hän on ollut niin hyvä minulle ja senvuoksi olen pitänytkin hänestä aina. Jos kieltäytyisin, palkitsisin hyvin huonosti hänen rakkautensa ja suojeluksensa, ja —"