"Siinä tapauksessa, Lem, ette ole kuullutkaan eilisestä Jackin ja Mooren tappelusta."
Lem suoristautui äkkiä. "En todellakaan ole kuullut siitä sanaakaan."
"Niin, he tappelivat", Columbine sanoi nopeasti. "Näin sen. Muita ei ollut läsnäkään. Wilson oli huonossa kunnossa, kun Ben ja isä ehtivät apuun. Ben vei hänet kotiin."
"Mutta, neiti Collie, mistä se aiheutui? Näin Wilsin toissa päivänä. Käväisin silloin hänen asunnossaan ja hän voi vain vaivalloisesti liikkua kainalosauvansa varassa. Hän ei olisi voinut mitenkään tapella."
"Niin, siinäpä se juuri olikin. Jack huomasi tilaisuuden sopivaksi pakottaen Wilsonin tappeluun syytettyään häntä ensin varkaudesta. Wils koetti kyllä karttaa riitaa, mutta Jack löi häntä. Wilson taisteli ja piteli puoliaan, kunnes Jack alkoi potkia hänen loukkaantunutta jalkaansa. Silloin Wilson pyörtyi ja Jack sai esteettömästi pieksää häntä."
Lem painoi päänsä kumaraan piilottaakseen kasvonsa. "No vieköön piru minut!" hän huudahti. "Sellainen roistontyö!"
Columbine poistui paimenen luota ratsastaen kujannetta pitkin Waden tuvalle päin. Hän ei eritellyt harkittua toivoaan saada kertoa rehellisesti tuosta taistelusta, mutta hän olisi halunnut huutaa sen kaikille seudun asukkaille ja koko maailmalle. Päästyään talosta tunsi hän olevansa vapaa ja keventynyt, ja puhuminen tuntui lievittävän hänen tuskallisia ajatuksiaan.
Koirat tervehtivät Columbinen tuloa kovalla haukunnalla. Sampson ja Jim olivat irti ja makasivat portailla. Toiset koirat olivat kiinnitetyt erilleen toisistaan muutamaan läheiseen haavikkoon. Sampson pieksi porraslautoja suurella hännällään, mutta oli liian laiska noustakseen edellisen päivän puumanajon jälkeen, jossa sen jäsenet olivat kangistuneet ja väsyneet. Jos Wade olisi ollut kotona, hän olisi varmasti tullut katsomaan, mikä oli aiheuttanut hälinän. Ratsastaessaan tuvan ohi Columbine näki toisenkin tuoreen puuman nahan naulattuna seinään kuivamaan.
Hän seurasi puroa. Se oli jo kirkastunut sateiden jälkeen, kimallellen ja loistaen virtavissa paikoissa ja kuultaen viheriänä tyynissä suvannoissa. Hän sivuutti padon, jonka yksinäinen purossa asuva majava oli rakentanut. Äsken katkaistut pajut ilmaisivat, kuinka se aikoi varustautua pitkää talvea viettämään. Columbine muisti silloin, kuinka iloiseksi Wade oli tullut kuultuaan tästä erakkomajavasta, ja useammasti kuin kerran Wade oli aikonut pyydystää muutamia nuorempia majavia ja tuoda ne tänne vanhuksen tovereiksi.
Kahlaamo oli leveä ja matala, jolloin Pronton kavioiden aiheuttama loiskahtelu peloitti tammakot syvemmälle vedelle. Columbine pysytteli sillä tiellä, koska hän tiesi sen vievän Sage-laaksoon, johon Wilson oli perustanut uudistalonsa. Tuoreet hevosen jäljet ilmaisivat, että Wade oli ratsastanut samaa tietä muutamia tunteja aikaisemmin. Pronto pelkäsi arokanojen pyrähtäessä lentoon, ja pian Columbine huomasi niiden säikähtelevän Kanea, joka oli riistäytynyt irti ja lähtenyt hänen jälkeensä. Koira oli tehnyt niin ennenkin eikä se Columbinesta ollut tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä.