"Kane, Kane, tule tänne!" hän huusi. Koira tuli mielellään, mutta pysähtyikin jonkun matkan päähän koettaen heiluttaa häntäänsä, mikä ei ottanut oikein onnistuakseen. Kun Columbine lähti jälleen eteenpäin, koira seurasi häntä.
Old White Slides oli menettänyt kaiken, paitsi harmauden, tummankeltaisuuden, vihreyden ja tietystikin nuo vaaleat sileät rinteensä, joista se oli saanut nimensä. Sage-laakso oli muudan sen juurella olevista niityistä. Se oli noin puolen penikulman levyinen alue, jonka toisessa laidassa oli haavikkoa kasvava rinne. Pieni puronen lirisi metsän laidassa, ja karja ja hevoset käyskentelivät laitumella korkeata ruohoa kasvavilla penkereillä. Columbine hämmästyi nähdessään niin paljon karjaa ja ihmetteli, kenelle se kuului. Kaikki Bellloundsin karja oli ajettu alempana oleville laitumille talveksi. Hevosten joukossa, jotka hirnuivat hänen lähestyessään, oli se valkoinen mustangikin, jonka Belllounds oli lahjoittanut Moorelle. Columbine oli mielissään nähdessään sen. Mutta sitten hän tunsi joutuvansa pahoilleen ajatellessaan, ettei omistaja ehkä voisikaan sillä enää milloinkaan ratsastaa. Hän tukahdutti sentään mielenliikutuksensa.
Tupa oli korkealla tasaisella pengermällä haavikon laidassa. Talvituulilta sitä suojeli muudan omituisen näköinen rosoinen kallio, joka oli kokonaan viiniköynnösten ja värikkäiden pensaiden peitossa. Wilson Moore ei olisi voinut valitakaan eristetympää ja kauniimpaa laaksoa uudistalolleen. Harmahtava tupa, jonka kivipiipusta savu kiemurteli taivasta kohti, oli menettänyt rappeutuneisuutensa ja autiutensa, vaikka Columbine ei huomannutkaan siinä mitään uutta. Viimeinen nousu ja noin sadan metrin levyinen tasanko tuntuivat Columbinesta tavattoman pitkiltä. Laskeutuessaan satulasta ja sitoessaan Pronton kiinni hänen sydämensä sykki kiivaasti ja hän hengitti nopeasti.
Tuvan ovi oli auki. Kane sivuutti epäröivän Columbinen mennen sisään.
"No voi sinua ryökälettä!" Columbine kuuli Waden tutun äänen sanovan. "Niin totta kuin olet syntynyt, annan sinulle selkään."
"Kuulin hevosenkin askelia", hän kuuli Wilsonin sanovan hiljempää.
"Koira vieköön, luulenpa tulevani kuurommaksi päivä päivältä", Wade vastasi.
Hän ilmestyi samalla ovelle.
"Täällä ei ole muita kuin neiti Collie", hän ilmoitti siirtyessään syrjään, jotta Columbine voisi tulla sisään.
"Hyvää huomenta!" Columbine sanoi äänellä, jossa oli muutakin kuin iloa.