"Collie, tulitko todellakin katsomaan minua?" Hän kuuli tämän epäilevän kysymyksen juuri vähää ennen kuin hän huomasi huoneen toisessa päässä ikkunan alla makaavan Wilsonin. Tuvan sisusta tuntui hänestä epämääräiseltä ja vieraalta.
"Tulin tietysti", hän vastasi mennen lähemmäksi. "Kuinka voit?"
"Ah, melko hyvin olosuhteihin nähden. Olen äärettömästi mielissäni juuri nyt. Tuntuu vain vastenmieliseltä, että sinun on pakko katsella tätä ajettunutta naamaani."
"Älä ole milläsikään", Columbine sanoi änkyttäen, voimatta alussa nähdäkään Wilsonia selvästi. Kostea sumu himmensi hänen silmänsä ja pala tuntui nousevan kurkkuun. Sitten tyyntyäkseen hän rupesi katselemaan ympärilleen.
"Miten hauskalta tämä näyttääkään, Wils Moore!" hän huudahti hämmästyneenä ja iloissaan. Hän oli todellakin suunniltaan. Joku taikavoima oli muuttanut tämän vanhan luhistumaisillaan olevan kullankaivajan asunnon aivan toisenlaiseksi. Puuseppä, muurari ja koristemaalari olivat saaneet ihmeitä aikaan. Columbine katseli katselemasta päästyäänkin; hän näki suuren ikkunan, jonka alla Wilson makasi huopapeitteillä päällystetyllä vuoteella, avonaisen takan, jonka vieressä Wade nauroi, valkoisen haapalaudoista kyhätyn katon ja lattian, jolle oli levitetty antiloopin nahkoja. Hirsien väliset raot oli täytetty punaisella savella, tomu ja lika olivat hävinneet olemattomiin ja tupa tuoksui salvialta, savulta ja paistetulta lihalta. Niin, takassa oli todellakin hehkuva hiilos, jolle oli asetettu höyryäviä kattiloita ja savuava paistinpannu, ja siitä tavasta, jolla savu ja höyry katosivat vanhaan harmaaseen piippuun, voitiin päättää, että uunissa oli mainio veto. Jokaisessa nurkassa oli täytetty hirvenpää sarvineen, joista riippui kaikenlaisia tarpeita, kuten kannuksia, suopunkeja, vöitä, valjaita ja pyssyjä. Muutamalla seinällä oli korkea astiakaappi uusine puhtaine sievästi veistettyine ovineen, ja sen vieressä oli aivan yhtä uusi pöytä. Toisella seinällä oli nauloja, joista riippui satuloita, suitsia, huopapeitteitä ja vaatteita.
"Saan kiittää häntä tästä sisustuksesta", Moore sanoi ihastuen Columbinen ilosta. "Hän suoriutui siitä nopeammin kuin olisi voitu uskoakaan. Eikö se olekin ihmeellistä, Collie? En ole ollenkaan suruissani, vaikka minun täytyy maatakin… Ja hän sanoo ihmisten nimittävän häntä Hell-Bent Wadeksi. Minä sanon häntä Heaven-Sent Wadeksi?" [Heaven-Sent Wade = Taivaan lähettämä Wade.]
Kun Columbine kääntyi metsästäjään iloissaan ja kiitollisena, Wade pudotti kädestään puutikun, jota hän käytti haarukan asemesta, ja tyttö näki hänen kätensä vapisevan hänen kumartuessaan ottamaan sitä lattialta. Kuinka omituisesti se häneen koskikaan!
"Ben, voi olla hyvinkin mahdollista, että olette taivaan lähettämä", hän huomautti leikillisesti, mutta kumminkin hieman vakavasti.
"Minäkö? Olisinko minä hyvä enkeli? Sellainen olisi todellakin jotakin uutta Bent Wadellekin", hän vastasi omituisesti nauraen. "Koetan kaikissa tapauksissa eläytyä siihen."
Wilsonin vuoteen jalkapään vieressä seinässä oli pieniä kullanvärisiä haavan ja tulipunaisia tammen lehviä. Niiden alapuolelta olevasta naulasta riippui pyssy. Ikkunanlaudalla oli lasiruukku, jossa oli columbineja. Ne olivat aivan tuoreita, siis juuri äsken poimittuja. Ne heiluivat hiljaa vedossa, nuo suloiset sinivalkoiset kukat, joilla oli oma merkityksensä tytölle, Moore nauroi uhmaavasti.