"Tuollaisen selkäsaunan ottaa mielelläänkin vastaan, kun saa tällaista kohtelua osakseen", Wilson sanoi.
"Joutavia!" Columbine vastasi.
"Alistun siihen vieläkin mielelläni, jos vain tulet tänne syöttämään minua… Mutta en häneltä."
"Wilson, en ole milloinkaan tiennyt, että osaat olla leikillinenkin. Kas tässä."
Wilson ei nähtävästi huomannut hänen ojennettua kättään.
"Collie, olet muuttunut. Olet vanhentunut. Sinusta on tullut nyt nainen ja hyvin kaunis sellainen."
"Aiotko syödä?" Columbine kysyi tiukasti.
"Mitä?" paimen huudahti. "Syödäkö? Kyllä, sillä olen hirveästi nälissäni. Ja ehkä Heaven-Sent Wade osaa keittää."
Mutta syöttäminen tuntui kaikkea muuta kuin helpolta Columbinesta. Kun otetaan huomioon Mooren avuttomuus ja halu katsella hänen kasvojaan käsien asemesta ja Columbinen oma lisääntyvä suloinen luonnollinen ilo ja tietoisuus siitä, miten lähellä hän oli Wilsonia, oli hänen hyvin vaikea näyttää kätevyyttään hoitajattarena. Ja koko ajan hän oli tietoinen siitä, että rauhallinen uhkaava Wade oli läheisyydessä. Eikö hän voinut huomata, miten Columbinen kädet vapisivat, ja eikö hänestä mahtanut tuntua tällainen heikkous kummalliselta? Sitten juolahti hänen mieleensä äkkiä, ettei hän halunnut salatakaan tunteitaan Wadelta. Ehkä Wade nytkin ymmärsi hänet paremmin kuin hän ymmärsi itsensä.
"Nyt en enää jaksa enempää", Moore selitti vihdoinkin.