"Halusin kuolla, mutta nyt haluan elää ja taistella!… Ben, olette rohkaissut minua. Olin pieni, heikko ja surkuteltava ja nyt… Mutta unissani tahi jossakin sellaisessa tilassa, jota en voi muistaa enkä ymmärtää, olen odottanut näitä sanojanne. Olin valmis. Tuntuu aivan siltä, kuin olisin tuntenut teidät jossakin toisessa maailmassa ennenkuin synnyin tähän. Kun puhutte minulle niin ihmeellisesti kuin ehkä äitini olisi puhunut, sydämeni kiiruhti tuntemaan teidät vedotessanne naisellisuuteni!… Ah, miten tämä onkaan omituista ja kaunista!"
"Neiti Collie", Wade vastasi kumartuessaan korjaamaan jalustimiaan, "olette nuori ettekä senvuoksi ymmärrä elämän omituisia ja peloittavia puolia. Sanoitte sen olevan kaunistakin… Kukapa sen tietää? Ehkä olen jossakin edellisessä olotilassa ollutkin jotakin teille. Uskon sen, mutta en voi sanoa, milloin ja missä. Ehkä olemme olleet kukkia tahi lintuja. Tuollaiset mielipiteet kiinnittävät mieltäni."
"Lintujako? Minuakin miellyttää tuo ajatus", Columbine vastasi.
"Pidän enimmän linnuista. Mutta niiden joukossa on haukkoja, variksia ja korppikotkia."
"On kyllä. Luonnossa pitää olla jonkunlainen tasapaino. Ellei siinä olisi rumaa ja pahaakin, emme huomaisi sen kauneutta emmekä hyvyyttäkään… Mutta lähtekäämme nyt kotiin. On jo myöhäinen."
"Ben, eikö minun pitäisi palata Wilsonin luo heti?" Columbine kysyi epäröiden.
"Miksi?"
"Kertomaan hänelle jotakin ja ilmoittamaan, miksi en voi tulla hänen luokseen huomenna enkä milloinkaan muulloinkaan enää", hän vastasi hiljaa värisevällä äänellä.
Wade mietti hänen sanojaan. Columbinesta tuntui, että hänen terästynyt järkensä synnytti Wadessa jotakin vihamielistä ja vastustavaa.
"Huomenna on varmasti parempi", Wade sanoi hetkisen kuluttua. "Wilson kiihtyi jo tarpeeksi tänään."