"Vaiti!" Columbine keskeytti.
"Hän pelasi usein väärin", paimen selitti niin ivallisesti, että siitä voitiin kuulla, miten suuresti hän halveksi sellaisia miehiä.
"Mutta Jackhan oli silloin vain hurja poika", Columbine vastasi koettaen urhoollisesti puolustaa sen miehen poikaa, jota hän rakasti kuin isäänsä. "Hän on ollut poissa kotoaan työskentelemässä jossakin ja tuo hurjuus on kai haihtunut hänestä siellä. Jackista on nyt sukeutunut mies."
"Mitä vielä!" Moore huudahti käheästi.
Columbine tunsi rohkeutensa lannistuvan. Missä olivatkaan hänen voimansa nyt? Voisiko hän, joka voi kävellä ja ratsastaa niin ja niin monta penikulmaa, sairastua sisällisestä pelosta? Sehän oli vallan lapsellista. Hän koetti kätkeä heikkoutensa Wilsonilta.
"Tällainen käyttäytyminen ei ole ollenkaan sinun tapaistasi", hän sanoi. "Sinun pitäisi olla jalomielisempi. Voidaanko minua moittia? Olenko itse valinnut elämäni?"
Moore katsoi äkkiä syrjään ja laskien kätensä hevosensa kaulalle hän ei sanonut sanaakaan vähään aikaan. Kohauttamalla hartioitaan ilmaisi hän kuitenkin ajatuksensa. Äkkiä hän heittäytyi satulaan. Mustangi korskui, puri kuolaimiaan, heitteli päätään ja oli milloin tahansa valmis lähtemään.
"Unhota pahantuulisuuteni", hän pyysi katsoen Columbineen. "Peruutan sanani ja olen hyvin pahoillani. Älä ole milläsikään puheistani, sillä olin vain mustasukkainen."
"Mustasukkainenko?" Columbine huudahti ihmeissään.
"Niin. Se muuttaa miehen silmissä kaiken punaiseksi ja viheriäksi. Kirottu tunne! Eikö se ole milloinkaan ahdistanut sinua?"