"Mikä aiheutti mustasukkaisuutesi?" Columbine kysyi.
Paimen voi nyt hillitä mielensä ja hän katseli Columbinea julman iloisesti.
"Niin, Columbine, se on kokonainen pieni juttu", hän vastasi. "Olen perheeni hylkäämä salojen samoilija, mitätön ja mitättömillä edellytyksillä varustettu… Mutta ystävämme Jack, hän on kaunis ja rikas. Hänellä on lapsekas vanha isäukko, karjaa, hevosia ja kartanoita. Hän voittaa tytön. Ymmärrätkö nyt?"
Kannustaen mustangiaan paimen ratsasti tiehensä. Päästyään rinteen juurelle hän kääntyi satulassaan. "Minun on pakko lähteä ajamaan tätä laumaa. On jo myöhäinen ja sinun pitää senvuoksi ratsastaa kotiin." Sitten hän hävisi näkyvistä. Kivet vain kolisivat ja vyöryivät mäkeä alas.
Columbine jäi entiselle paikalleen uskomatta oikein korviaan, mutta punastunein poskin.
"Mustasukkainen!… Hän voittaa tytön", hän toisi itsekseen. "Mitähän hän oikeastaan tarkoittikaan? Ei suinkaan sitä, että —"
Tämä Wilsonin sanojen vaatimaton loogillinen kertaaminen ilmaisi hänelle sellaisen järkyttävän mahdollisuuden, ettei hän ollut osannut sitä milloinkaan uneksiakaan, nimittäin sen, että Wilson ehkä oli rakastunut häneen. Mutta jos hän kerran oli rakastunut, niin miksi hän ei ollut sitä ilmaissut? Mustasukkainen ehkä, mutta ei rakastunut. Seuraava ajatussikermä oli kuin koputus hänen sydämensä ovella, jota ei vielä milloinkaan oltu avattu ja jonka sisäpuolella tuntui olevan salaperäisiä tunteita, toiveita, toivottomuutta, kummallista ikävää ja kiihkeitä ääniä. Hänessä syntynyt nainen sulki oven vaistomaisesti suojellakseen itseään nähtyään vain vilahdukselta sen toiselle puolelle. Mutta sittenkin hän tunsi nimettömän tuskan kouristavan sydäntään.
Hevonen jyrsi ruohoa aivan hänen läheisyydessään. Hän otti sen kiinni ja nousi satulaan. Äkkiä hän huomasi, että hänen kätensä olivat aivan kohmetuksissa. Tuuli oli lakannut heiluttamasta haapojen oksia, mutta niiden kellastuneet lehdet varisivat rapisten. Kaukaa rinteen juurelta siintävät koti ja lännen maisemat.
Ihmeellinen Coloradon auringonlasku oli juuri saavuttanut suurimman kauneutensa ja väriloisteensa. Alempana olevat salviapensaikkoa kasvavat rinteet näyttivät ruusunpunaiselta sametilta, kauempana olevien kullanväristen haapojen latvat olivat kuin tulessa, vuorten juurilla olevat kummut näkyivät selvästi ja pehmeästi kirkkaasti valaistuina, laajan mustahkon seudun takainen taivaanranta oli peittynyt purppuranvärisiin pilviin ja alueen laidoilla olevat vuorten huiput kylpivät auringonpaisteessa loistaen komeasti. Vuorten ja pilvien välistä näkyvä sininen taivas oli kuin villamaisia purjeita ja hopeatöyhtöjä täynnä oleva joki. Keskitaivaalla oli synkännäköinen pilviröykkiö, täynnä lähestyvän yön varjoja.
"Ah miten kaunista!" tyttö huoahti niin luontoa kunnioittavasti kuin suinkin. Tämä komeiden auringonlaskujen, autiuden ja kauneuden maailma oli hänen. Tuolla kaukana tämän synkän seudun laidassa oli vuorenhuippu, jonka juurelta hänet, metsään eksynyt lapsi, oli löydetty. Hän kuului maisemaan, kuten maisemakin kuului häneen. Hän sai voimaa katsellessaan vuorten valaistuja huippuja.