Hevonen heristi korviaan ja hiljensi vauhtiaan.
"Mikä sinua vaivaa, poikaseni?" Columbine huudahti. Seutu alkoi peittyä pimeyteen. Varjot hiipivät jo rinteelle, kun hän ratsasti niitä vastaan. Mustangilla oli terävät silmät ja vainu. Columbine pysähdytti sen.
Kaikki oli hiljaista. Laakson etäisin pää alkoi pimetä ja punerrus ja kullanväri rupesivat jo haihtumaan muualtakin. Alempana laakson tasaisessa pohjassa sijaitsi vanha karjakartano katoksineen ja aitauksineen, jotka ulottuivat hämärässä kosteilta ja harmailta näyttäviin pehmeihin ruohokenttiin. Sieltä vilkkui yksinäinen tuli kuin majakka.
Ilma oli kylmä ja siinä oli hieman pakkasen tuntua. Kaukaa harjanteen toiselta puolelta kuului viimeisten tarkastuspaikalle ajattavien karjalaumojen ammuntaa. Hevonen ei kai kuitenkaan ollut heristänyt korviaan sen vuoksi. Kuin vastaukseksi kajahti silloin rinteeltä villi kiljunta; joka säikähdytti sitä. Columbine oli kuullut sen ennenkin.
"Susi siellä vain ulvoo, poikaseni", hän tyynnytti sitä.
Ulvonta oli melko äänekästä ja kovaa alussa, mutta heikkeni sitten jonkunlaiseksi villiksi, surulliseksi ja järkyttäväksi murinaksi. Muudan arosusilauma alkoi haukkua vastaan yhteen ääneen kimeästi ja pysähdellen, ja kimeimmät soinnut kaikuivat selvästi kylmässä iltailmassa. Nämä metsän äänet ja kaiut olivat kuin soittoa Columbinesta. Hän ratsasti eteenpäin lisääntyvässä pimeydessä, peläten vähemmän yötä ja sen villejä asukkaita kuin sitä, joka odotti häntä White Slidesin karjakartanossa.
II.
Pimeys kietoi laakson kuin mustaan vaippaan. Columbine melkein toivoi, että Wilson olisi odottanut häntä ottaakseen haltuunsa hänen hevosensa, kuten hänen tapansa oli, mutta hän pettyi toivossaan. Rakennuksesta, jossa paimenet asuivat, ei näkynyt valon pilkahdustakaan. Wilson ei siis vielä ollut palannutkaan tarkastuksesta. Columbine irroitti satulan ja vei hevosensa laitumelle.
Pitkän ja matalan päärakennuksen ikkunat muodostivat kirkkaita neliöitä pimeydessä, lähettäen iloisesti tuikkivia säteitä kauaksi. Columbine arvaili vapisten, oliko Jack jo saapunut. Hänen oli pakko ponnistaa voimiaan voidakseen lähestyä taloa. Mutta koska hänen täytyi kohdata hänet, oli sitä parempi kuta pikemmin hän kokeestaan selviytyisi. Hän hiipi valaistujen ikkunain alle, käveli pitkän kuistin päästä päähän, kääntyen takaisin, epäröi ja koetti tukahduttaa vastahakoisuutensa ja yritti rohkaista mieltään. Ovi oli suuri ja raskas ja aukeni jymähtäen.
Hän tuli suureen huoneeseen, jota pöydällä oleva lamppu ja suuressa takassa räiskyvät halot valaisivat. Tämä oli talon arkihuone, melko synkkä pimeine nurkkineen ja vajavaisine kalustoineen, mutta kodikas täyttäen kohtuulliset vaatimukset. Hirret olivat vielä valkoiset, samoin kuin niiden väliin tukittu savikin, josta voitiin nähdä, että talo oli vasta rakennettu.