Kartanon omistaja, Belllounds, istui nojatuolissaan takan ääressä lämmitellen luisevia käsiään tulen loisteessa. Hän oli paitahihasillaan, tämä harmaatukkainen ylpeän näköinen vanhus, joka, vaikka hän jo olikin seitsemännelläkymmenellä, oli kuitenkin vielä voimakas ja karski.
Columbinen tullessa hän kohotti kumarruksissa olevaa päätään muuttaen siten surulliselta näyttävää asentoaan.
"Kas, siinäpä sinä taasen oletkin, tyttöseni", hän tervehti. "Jake on jo huudellutkin, että illallinen on valmis. Nyt voimme ruveta syömään."
"Isä, on-onko poikasi saapunut?"
"Ei, mutta auringonlaskun aikaan sain muutamia tietoja laakson toisessa päässä asuvan Bakerin paimenelta. Hän oli tulossa Kremmlinistä ja pysähtyi kertomaan, että Jack viettää siellä tuloaan juomalla hurjasti punaista viinaa. Olen varma, ettei hän saavu tänään, tuskinpa vielä huomennakaan."
Belllounds puhui tyynesti ja kylmästi minkäänlaisetta erikoisetta tunteetta. Hän oli aina säälimättömän rehellinen eikä hän milloinkaan salannut totuutta. Mutta Columbine, joka tunsi hänet hyvin, tiesi, miten tämä uutinen oli järkyttänyt häntä. Tyttö tunsi suuttuvansa tuolle oikulliselle pojalle, mutta ei halunnut lausua julki ajatuksiaan.
"Onhan luonnollistakin, että Jack hieman iloitsee päästessään kotiin. En ole hänelle vihoissani siitä. Nämä viimeiset kolme vuotta ovat varmaan tuntuneet hänestä hyvin vaivalloisilta."
Columbine ojensi kätensä tulta kohti.
"Siellä on melko kylmä, isä", hän sanoi. "Pukeuduin niin ohuesti, että olin melkein paleltua. Syksy on tullut ja ilmassa on pakkasen tuntua. Ah, kukkulat kimaltelivat aivan kullalta ja punaiselta, ja haavan lehdet varisevat. Rakastan syksyä, vaikka se ilmoittaakin talven olevan tulossa."
"Niinhän se aika kuluu", vanhus huokaisi. "Missä olet ollut?"