"Sanoitteko häntä hemmoitelluksi pojaksi ja ilkeäksi ihmiseksi, joka lopulta menee päistikkaa helvettiin?"
"Sanoin paljon muutakin", Wade vastasi ystävällisesti.
"Vai niin! Mutta mistä se johtui?" Belllounds kysyi töykeästi. Hänen kasvonsa jäykistyivät ja synkistyivät hieman.
Wade toisti Jackille tekemänsä huomautukset otaksuen muistaneensa ne aivan tarkasti. Hän oli hyvin utelias näkemään, miten Belllounds suhtaantuisi niihin ja erittäinkin tuohon nuorukaisen ivalliseen vastaukseen hänen vakavasti tarjoamaansa ystävyyteen. Wade tiesi puhuessaan Columbinen koko ajan katselevan häntä ja lopetettuaan hänestä tuntui suloiselta kääntää silmänsä tyttöön.
"Wade, ettekö puhunut paljon itsestännekin?" Belllounds kysyi pettyneenä.
"Kyllä, mutta en ole kiitollisuuden velassa kenellekään. Jos Jack olisi tullut puolimatkassa minua vastaan, se olisi ollut parempi hänelle ja minullekin, koska tulen paremmaksi saadessani auttaa toisia."
Kuultuaan hänen vastauksensa Belllounds vaikeni. Ei mitään puhuttu illalliseen asti ja sittenkin Belllounds oli hyvin vaitelias. Columbine tarjoili ja piti keskustelua vireillä. Wade tunsi olevansa tavattoman tyyni. Joku kummallinen muutos tapahtui paraillaan hänessä muovaillen häntä, mutta se hetki ei ollut vielä koittanut, jolloin hän olisi voinut kysyä itseltään. Hän nautti sanomattomasti ruoasta. Ja silloin kun hän uskalsi katsahtaa Columbineen nähdäkseen hänen voimakkaat ja kauniit kätensä, hänen lämpimät siniset silmänsä, jotka näyttivät iloitsevan hänen läsnäolostaan ja olivat suloisen ilmehikkäät heidän yhteisestä salaisuudestaan ja tumman synkät jostakin uhkaavasta, jota hän ei voinut arvata, hän tunsi mielessään sen totuuden aiheuttamaa jännitystä, tuskaa ja iloa, jota hän ei milloinkaan voinut ilmaista. Sillä hän ei voinut ikinä kertoa salaisuuttaan hänelle ilmaisematta samalla kovuuttaan hänen äitiään kohtaan. Columbine rakasti sitäpaitsi Bellloundsia kuin isäänsä ja sitten kuin nämä nykyiset huolet haihtuisivat, hän kiintyisi yhä lujemmin vanhukseen tämän vanhetessa. Wade mukaantui välttämättömään. Columbine ei saisi tietää sitä milloinkaan. Jos Columbine alkaisi rakastaa häntä, Columbinen pitäisi rakastaa häntä kuin heidän portilleen sattumalta tullutta vierasta. Tunteen pitää kokonaan johtua tuosta heidän välisestään salaperäisestä myötätuntoisuudesta ja palveluksista, joita Wade aikoi tehdä hänelle.
Wade poistui heti illallisen jälkeen huolimatta siitä, että Belllounds muuttui jälleen sydämelliseksi. Oli jo pimeä, kun hän meni pihalle. Columbine seurasi häntä jutellen iloisesti. Kun he olivat päässeet ulos hän tarttui Waden käteen ja kysyi: "Kuinka Wilson voi?"
Metsästäjä nyökäytti päätään vastaukseksi ja pysähtyen portaille hän puristi tytön kättä varmistaakseen sanansa. Hän sai heti palkintonsa. Tyttö seisoi siinä kirkkaassa tähtien valossa kalpeana ja kaunopuheisena katsoa tuijottaen häneen tummin suurin silmin.
Äkkiä hän kuiskasi: "Ah, ystäväni, lokakuun ensimmäiseen ei ole enää kuin kolme päivää!"