"Toveri, isä on antanut minulle anteeksi."
"Katsohan sitä vanhaa veitikkaa! Hyvä! Mutta miksi? Et ole milloinkaan kertonut minulle riidastanne."
"Tiedän sen, mutta minun syytäni se melkein oli. Olin kuusitoistavuotias silloin, kun riitauduimme. Lähdin tänne paimeneksi, mutta jonkun ajan kuluttua kirjoitin äidilleni ja sisarelleni. He ovat senjälkeen koettaneet houkutella minua kotiin. Nämä kirjeet ovat isältä. Hän kertoo vanhenevansa ja tahtovansa antaa minulle anteeksi, jos tulen kotiin ja rupean hoitamaan hänen maatilaansa. Eikö se olekin suurenmoista?… En voi vain lähteä, en mitenkään, sillä en milloinkaan saisi enää ratsastaa, jos menisin sinne."
"Kuka sen on sanonut?" Wade kysyi. "En minä ainakaan. Sanoin vain, ettei sinusta enää milloinkaan tule hevosten kesyttäjää. Otaksu nyt, ettei sinusta tulekaan, mutta voit ratsastaa hieman, jos vain voin parantaa jalkasi… Poikaseni, kirjeissäsi on hiton hyviä uutisia. Olen todellakin iloinen. Tämä tekee Collienkin onnelliseksi."
Paimenen ruokahalu oli hieman parempi tänään ja se lievensi vähän Waden huolia. Vaikeuksia oli kyllä muutenkin olemassa ja Wade oli valinnut tämän päivän tehdäkseen tärkeitä päätöksiä Mooren loukkaantuneeseen jalkaan nähden. Hän oli pelännyt purkaa viimeistä käärettä, koska jalka silloin kun se laitettiin ei näyttänyt minkäänlaisia paranemisen merkkejä. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa säästääkseen jalan uhkaavilta kylmänvihoilta.
"Wils, aion katsoa jalkaasi ja sanoa sinulle, miten asiat ovat", Wade sanoi voimatta enää siirtää tuonnemmaksi pelättyä hetkeä.
"Ryhtykää vain toimeen… Ja, toveri, jos aiotte sanoa, että jalkani on katkaistava, niin antakaa minulle samalla revolverini."
Paimenen ääni oli iloinen ja hilpeä, mutta hänen silmissään oli sellainen ilme, että se peloitti Wadea.
"Joutavia!… Tiedän kyllä, miltä sinusta tuntuu, mutta, poikaseni, jos Collie Belllounds vain rakastaisi minua, eläisin mieluummin jalkapuolena kuin kymmenjalkaisena jonkun muun tytön vuoksi."
Wilson Moore vaikeroi avuttomuudessaan.