"Niin juuri! Muutamaan kirotun onnelliseen Wils Moore-nimiseen paimeneen… Hänen sydämensä oli särkymäisillään ja hän olisi kuollut minutta. Älä kuvittelekaan, Wils, etteivät ihmiset voi kuolla särkyneestä sydämestäkin. Kyllä ne vain voivat, tiedän sen! Collie ei kaivannutkaan muuta kuin minua ja minä paransinkin hänet nopeasti, sain hänet syömään ja nyt hän vahvistuu päivä päivältä."
"Wade, olen ruvennut luottamaan Jumalaan sen jälkeen kuin tulitte White Slidesiin", Moore sanoi loistavin silmin. "Mutta kertokaa nyt minulle, mitä sanoitte hänelle."
"Vaikuttavin lääkkeeni oli kuiskaukseni hänelle, ettei hänen tarvitse mennä milloinkaan naimisiin Jack Bellloundsin kanssa. Ja sen jälkeen rupesin vähitellen kertomaan sinusta."
"Toveri, rakastaako hän minua vielä?" Moore kuiskasi.
"Wilson, hänen rakkautensa on sellaista, että se muuttuu vain voimakkaammaksi ajan oloon. Tiedän sen."
Moore tuli niin liikutetuksi, että hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaansa yhteen.
"Ah, Jumalani, miten kovaa tämä onkaan minulle", hän huudahti. "Olen mies ja rakastan tyttöä enemmän kuin elämääni. Ja tietäessäni hänen kärsivän rakkaudestaan minuun ja pelosta, että hänet pakotetaan tuohon avioliittoon — niin, tietäessäni sen ja maatessani tässä aivan avuttomana olen usein tulemaisillani aivan hulluksi."
"Poikaseni, sinä paranet nyt. Toiveemme ovat mitä parhaimmat sinuun häneen ja kaikkeen muuhunkin nähden."
"Wade, luullakseni rakastan teitäkin", paimen sanoi. "Toimitte niin, etten tule hulluksi. Luotan jostakin syystä teihin ja teen mitä tahdotte. Mutta kuinka voitte sanoa Collielle, ettei hänen tarvitse milloinkaan mennä naimisiin Möly-Jackin kanssa?"
"Koska tiedän sen", Wade vastasi hymyillen.