"En, en mitenkään, mutta sinun ei tarvitse vihata häntä. En minäkään ole suutuksissani hänelle, vaikka minulla on enemmän syitä siihen kuin ehkä luuletkaan… Wilson, viha myrkyttää veren. Se on vahingollisempaa hänelle, joka sitä tuntee, kuin vihan esineelle. Tiedän sen… Jos voit karkoittaa Jackin mielestäsi ja unhottaa, mitä hän teki sinulle, ja ymmärtää, ettei häntä voida moittia, silloin jaksat voittaa vihasikin. Sillä vanhan Billin poika ansaitsee sääliä. Aivan totta. Hän oli jo mennyttä miestä ennen maailmaantuloaan. Hänen ei olisi pitänyt milloinkaan syntyä. Tahdon, että ymmärtäisit tämän voidaksesi olla vihaamatta häntä. Tahdotko koettaa?"
"Wade, pelkäätte minun tappavan hänet?" Moore kuiskasi.
"Kyllä. Juuri sitä pelkään ja ajattelen samalla, miten hirveätä se olisi Columbinelle. Hän ja Jack ovat kasvaneet yhdessä, melkein kuin sisar ja veli. Sellainen olisi liian kovaa hänelle. Katsohan, Colliella on omituinen ja voimakas velvollisuuden tunne vanhaa Billiä kohtaan. Jos tapat Jackin, tapat samalla vanhuksenkin, eivätkä Collien kärsimykset ikinä lopu. Et voisi saada häntä unhottamaan ja sinähän tahdot tehdä hänet onnelliseksi."
"Niin tahdonkin, Wade, vannon, etten milloinkaan tapa Möly-Jackia. Ja Collien vuoksi koetan olla vihaamattakin häntä."
"No, sehän on mainiota ja olen sanomattoman iloinen kuullessani sinun lupaavan sen. Nyt menen hakkaamaan hieman halkoja. Emme saa antaa tulen sammua enää."
"Toveri, haluan kirjoittaa toisen kirjeen Collielle. Antakaa minulle tuo lehtiö tuolta ja kynä… älkääkä pitäkö kiirettä halkojen hakkuussa."
Wade meni pihalle ottaen kaksiteräisen kirveen ja lapion käteensä. Halkopino oli suuren lumikinoksen peitossa. Hän lapioi suuren alan lumesta puhtaaksi ja aukaisi tien tuvan seinustalle. Lumessa työskenteleminen ei tuntunut Hänestä ollenkaan vastenmieliseltä. Hän piti vasta sataneen lumen tuoreudesta, valkoisuudesta ja ehdottomasta puhtaudesta. Ilma oli raikas ja kylmä, lumi narisi hänen jalkainsa alla eikä hänen piippunsa savu ollut sen paksumpaa kuin hänen huuruksi muuttuva henkensäkään kirveen iskeytyessä kovaan puuhun. Wade heilutteli sitä kuin synnynnäinen kirvesmies ainakin. Lastut lentelivät ja kuivunut puu tuoksui makealta. Hän paloitteli pölkyt kolmen jalan pituisiksi kappaleiksi halkoen ne sitten pienemmiksi. Väsyttyään kirveen heiluttamiseen hän kantoi valmiit halot tuvan seinustalle latoen ne pinoon oven viereen. Silloin tällöin hän pysähtyi hetkiseksi työssään katsoakseen valkoisten rinteiden ja kumpuisten kukkulain yli. Hänen ruumiilliset ja sielulliset voimansa sopivat hyvin yhteen ja hänen sydäntään lämmitti jokin muukin kuin kova työ.
Työskenneltyään pari tuntia ja hakattuaan melkein tuvan korkuisen pinon hän arveli sen riittävän jo siksi päiväksi. Hän meni sisään. Moore kirjoitti niin ahkerasti ja innostuneesti, ettei hän kuullut Waden tuloa. Hänen kasvonsa hehkuivat kaunopuheisesti.
"Kuulehan, Wils, kirjoitatko kirjaa?" Wade kysyi.
"Halloo, kylläpä melkein, mutta nyt alan jo olla lopussa… Ellei Columbine vastaa tähän, niin…"