Rakkahin Collie!
En tiedä päivämäärää, mutta kevät on tulossa. Tänään potkaisin Bent Wadea kipeällä jalallani. Siihen ei koskenut ollenkaan, mutta Wade tuli pahoilleen. Hän sanoo, ettei minua pidätä piakkoin mikään. Niin minustakin, sillä aion syödä sinut suuhuni. Olen yhtä nälkäinen kuin puuma, joka vaaniskelee tupani nurkissa öisin. Se on varmasti nälkään kuolemaisillaan. Wade seurasi sen jälkiä muutamaan vuoren rinteessä olevaan luolaan.
Collie, voin jo kävellä melko hyvin. En käytä enää kainalosauvaani. Voin sytyttää tulen ja keittää ruokani. Wade ei näytä ajattelevan niin, mutta minä ajattelen. Hän sanoo, että jos haluan säilyttää rakkautesi, minun ei pidä antaa sinulle milloinkaan valmistamaani ruokaa syötäväksi. Uskallan jo lähteä samoilemaankin. En ole ollut kaukana vielä. Karjani on talvehtinut mainiosti, sillä tämä laakso on hyvin suojaisessa paikassa, kuten tiedät. Lumi ei ole tehnyt ollenkaan haittaa. Ostin heiniä Andrewsilta, mutta odotan kevättä nyt, kultaista vanhaa auringonpaistetta, harmaita salviakukkuloita, ja kesää columbineineen. Wade on muuttanut omaan tupaansa nukkumaan. Kaipaan häntä, vaikka olenkin iloinen saadessani viettää yöni yksinäni jälleen. Minun täytyy suunnitella tulevaisuutta! Lue tämä uudestaan, Collie.
Tänään, kun Wade toi kirjeesi, hän kysyi minulta hieman omituisesti: 'Kuulehan, Wils, tiedätkö, montako kirjettä olen tuonut sinulle Collielta?' Vastasin: 'Hyvä Jumala, en, mutta kyllä kai niitä on koko joukko.' Silloin hän sanoi tuoneensa kaikkiaan seitsemänviidettä kirjettä. Seitsemänviidettä! En voinut uskoa häntä ja sanoinkin häntä hulluksi. Minulla ei ole milloinkaan ollut sellaista onnea. No, hän pani minut laskemaan ne, ja eikö hän, koira vieköön, ollutkin oikeassa. Seitsemänviidettä ihmeellistä kirjettä maailman suloisimmalta tytöltä! Mutta ajattelehan, että Wade muisti ne kaikki. Hämmästyin, sillä en voi ymmärtää häntä.
Vai on Jack Belllounds vieläkin poissa White Slidesistä. Collie, olen varmasti pahoillani hänen isänsä vuoksi. Miltähän tuntuisi, jos omistaisin tuollaisen Möly-Jackin laisen pojan? Hyvä Jumala! Mutta sinun vuoksesi vain huudan ja laulan kuin mielenvikainen intiaani. Kevääseen ei ole enää pitkälti. Silloin, sinä kukkuloiden villi kukka, sinä tyttönen suloisine suinesi ja surullisine silminesi, tulen sinua noutamaan. Silloin eivät kenenkään kuninkaan hevoset eivätkä miehet voi milloinkaan ryöstää sinua minulta jälleen!
Uskollinen Wilsonisi.'
'Maaliskuun 19 p.
Rakas Wilson!
Olen lukenut viimeiset kirjeesi senkin seitsemän kertaa. Ne ovat olleet kätkössä pielukseni alla ja ovat olleet sekä apuni että heikkouteni näinä kohtalokkaina päivinä Jackin tulon jälkeen.
Syyksi vaitiolooni en voi sanoa sitäkään, etten olisi uskaltanut kirjoittaa, vaikka taivas sen tietää, että jos tämä kirje sattuisi isän käsiin, joutuisin suuriin vaikeuksiin, ja jos Jack saisi lukea tämän, niin pelkään ajatellakin seurauksia. Minulla vain ei ole ollut sydäntä kirjoittaa sinulle. Tiesin kyllä koko ajan, että minun pitäisi kirjoittaa, mutta en sittenkään tahtonut. Mitä minun on sinulle sanottava, kiusaa minua, mutta olen varma, että uskoutumalla sinulle saan huojennusta. Sen vuoksi olen kertonutkin sinulle niin paljon, vaikka viime aikoina minusta on tuntunutkin vaikeammalta kertoa sinulle kaikkea, mitä tiedän Jack Bellloundsista. Olen omituisessa mielentilassa, Wilson kultaseni. Ja varmaankin ihmettelet ja tulet pahoillesi ilmoituksestani, etten ole nähnyt Beniä juuri ollenkaan viime aikoina, puhumattakaan siitä, että olisin saanut puhutella häntä. Minusta tuntuu, etten voi luottaa hänen uskoonsa minuun, hänen toiveihinsa ja rakkauteensa, koska viimeiset tapahtumat ovat herättäneet minussa kiduttavaa epäluuloa.