Vanhat harmaat salviarinteet näyttivät pehmeiltä ja raikkailta päästyään vapaiksi talven kahleista. Haalistuneet ruohontupsut heiluivat tuulessa paljastaen juurilleen ilmestyneet pienet viheriät lehdet. Haavat ja tammet, aitoja ja kallioita pitkin kiemurtelevat viiniköynnökset ja pyöreähköt purojen rantoja reunustavat pajupensaatkin muuttivat värinsä keväiseksi.
Laitumella olevat mustangit ja varsat hirnuivat, laukkasivat, potkivat ja korskahtelivat, vuorten rinteillä kuljeskelevat lehmät alkoivat kiivetä korkeammalle hakeakseen sieltä mehuisempaa ruohoa ja kutsuivat ammuen vastasyntyneitä vasikoitaan. Kotkat kirkuivat lumesta vapautuneilla huipuilla ja hirvet törähdyttivät ilmaan kaikuvia kutsujaan. Metsot levittivät komeasti väritetyn ruskeahkon pyrstönsä keimaillessaan kaakottaville naarailleen, närhit kirkuivat metsissä ja arokanat lentelivät harmailla rinteillä.
Mustat, ruskeat ja harmaat karhut heräsivät talviunestaan jättäen suuria likaisia jälkiä teille, metsäsudet ulvoivat hämärissä nälkäisinä elämälle, lihalle ja häviävälle villeydelle, arosudet haukkuivat iltaisin iloisesti, kovasti ja hävyttömästi.
Talvi väistyi kaikissa tapauksissa hyvin vastahakoisesti vuorilta. Mustat kiitävät pilvet ja räntä-, lumi- ja vesisateet, nuo vaalenevat, sulavat ja häviävät, kylmät kirkkaat yöt paukkuvine pakkasineen, kaikki vain vastustivat lämmittävää aurinkoa. Sellainen päivä koitti kuitenkin vihdoin, jolloin viheriä pysyi viheriänä ja harmaa harmaana, ja sitä voitiin otaksua luonnon antamaksi vakuutukseksi siitä, ettei kevättä seuraavine kesineen enää voitu kieltää.
Bent Wade oli piiloutunut pajukkoon tien viereen muutaman puron rannalle. Viime aikoina hän oli useana aamuna piileskellyt kuin intiaani vakoillen jotakin. Tänään Columbine Bellloundsin tullessa ratsain hän tuli tielle seisahtuen tytön eteen.
"Ah, Ben, miten säikähdinkään!" Columbine huudahti koettaen hillitä pelästynyttä hevostaan.
"Hyvää huomenta, Collie!" Wade sanoi. "Olen pahoillani, että säikähdytin teitä, mutta minun piti välttämättä saada puhutella teitä. Muistaessani, miten kartoitte minua yhteen aikaan, minun oli pakko vakoilla teitä melkein rosvon tapaan."
Wade katsoi tutkivasti häneen. Siitä oli kulunutkin jo melkoisesti aikaa, kun hänellä oli ollut tilaisuus ja huvi katsella häntä niin läheltä. Hän ei kaivannutkaan kuin silmäyksen pelkonsa vahvistamiseksi. Nuo kalpeat, päättäväiset ja suloiset kasvot kertoivat hänelle paljon.
"No nyt kun olette pidättänyt minut, niin mitä tahdotte?" Columbine kysyi harkitusti.
"Aion viedä teidät Wils Mooren luo", Wade vastasi katsoen häneen tutkivasti.