"Tyttöseni, tämä ei ole ensimmäinen aamu, jolloin olen odottanut teitä", Wade sanoi hetkisen kuluttua. "Ja kun minun oli pakko palata Wilsin luo voimatta tuoda teitä mukanani, tuntui se kovalta."
"Haluaako hän sitten niin kiihkeästi saada minut luokseen?"
"Ette ole luullakseni muistanut meitä ollenkaan viime aikoina", Wade sanoi.
"En, sillä olen koettanut unhottaa teidät. Minulla on ollut niin paljon ajattelemista, että unettomat yötkin ovat tuntuneet lyhyiltä."
"Aiotteko luottaa minuun vieläkin, kuten ennen?"
"Ben, minulla ei ole teille mitään uskottavaa. Olen juuri siinä paikassa, johon lopetin Wilsonille kirjoittaessani. Kuta enemmän sitä ajattelen, sitä sekavammaksi se muuttuu."
Wade vastasi tähän vastaukseen pitkällä vaitiololla. Hänelle riitti, kun hän tunsi Columbinen käden kädellään ja voi nauttia vielä kerran tytön läsnäolon aiheuttamasta iloisesta lohdutuksesta ja sulosta. Wade näytti vanhentuneen viime aikoina. Salviarinteitten tuoksuva hengähdys tuntui hänestä niin kalliilta, että hänen piti rakastaa sitä yhä enemmän. Nuo harmaat pyöreät kukkulat aiheuttivat hänessä haihtuvia ahdistavia tunteita. Old White Slides kohosi harmaana ja tummana sinistä taivasta kohti muistuttaen julmasti ja ankarasti iästä ja kiitävästä ajasta. Waden taivaanrannallekin rupesi kerääntymään pilviä.
"Wils odottaa tuolla", Wade sanoi viitaten muutamaan alempana kasvavaan haavikkoon. "Lehto on kyllä liian lähellä taloa ja tie kulkee sen vieritse, mutta Wils ei voi ratsastaa vielä kauas ja tämä tuntui meistä senvuoksi parhaimmalta paikalta."
"Ben, en välitä siitä ollenkaan, vaikka isä ja Jack saisivat kuullakin minun tavanneen Wilsonin", Columbine sanoi.
"Vai niin! Teidän sijassanne olisin kuitenkin hyvin varovainen", Wade vastasi.