He ratsastivat rinteen juurella olevaan metsikköön. Paikka oli avonainen ja kaunis viheriöine ruohoineen, kukkineen ja vanhoine haalistuneine runkoineen, jotka olivat osaksi suojassa auringonpaisteelta vasta puhjenneiden lepattavien haavan lehtien varjossa. Wade näki Mooren istuvan satulassa ja hänestä tuntui kummalliselta, että paimen oli satulassa, vaikka hän poistuessaan tunti sitten oli nähnyt hänen istuvan tyytymättömänä eräällä kannolla. Moore halusi nähtävästi, että Columbine näkisi hänet ensimmäisen kerran näiden pelkoa ja kauhua sisältäneitten kuukausien jälkeen hevosen selässä. Wade kuuli Columbinen iloisen huudahduksen, mutta ei kääntynyt katsomaan häntä silloin. Mutta kun he saapuivat paikalle, jossa Moore odotti, Wade ei voinut tukahduttaa haluaan saada katsella rakastavaisten ensi kohtausta.
Columbine ollen nainen ja senvuoksi kykenevä piilottamaan mielenliikutuksensa muissa tilaisuuksissa, paitsi suuressa jännityksessä, suhtautui tähän järkyttävään tilanteeseen nähtävästi paljon tyynemmin kuin paimen. Mooren pitkä terävä katse haihdutti kuitenkin ruusut hänen poskiltaan.
"Ah, Wilson, olen niin iloinen nähdessäni sinut hevosesi selässä jälleen!" hän huudahti. "Tämä on liian hauskaa ollakseen totta. Olen rukoillut sitä enemmän kuin mitään muuta. Voitko hypätä satulaan entiseen tapaasi? Kykenetkö ratsastamaan hyvin jälleen?… Näytä minulle jalkaasi."
Moore näytti hänelle paksua jalkaansa. Siihen pistetty kenkä oli viilletty auki.
"En voi vetää siihen saapasta", hän selitti.
"Ah, minä näen!" Columbine huudahti hitaasti iloisen hymyn haihtuessa hänen huuliltaan. "Voitko pistää sen jalustimeen?"
"En."
"Mutta kai se pian paranee niin, että voit vetää siihen saappaan?" Columbine sanoi rukoilevasti.
"Ei milloinkaan enää, Columbine", Wilson vastasi surullisesti.
Silloin Wade huomasi äkkiä Columbinen saavan entisen luontonsa takaisin. Muuta hän ei halunnut nähdäkään.