"Kuulkaahan nyt", hän sanoi, "joukkoa, jossa on kaksi ihmistä, sanotaan pariksi, mutta jos siinä on kolme, he muodostavat sakin. Poistun tuonne jonkun matkan päähän vahtimaan."
"Ben, te pysytte täällä", Columbine sanoi äkkiä.
"No mutta, Collie, pelkäätkö tahi häpeätkö olla minun kanssani kahden?" Moore kysyi katkerasti.
Columbinen silmät välähtivät. Ne menettivät harvoin suloisen tyyneytensä, mutta nyt ne vallan leimusivat.
"En, Wilson. En pelkää enkä häpeä olla kanssasi kahden", hän sanoi, "mutta voin olla yhtä luonnollinen ja oma itseni Benin ollessa täällä kuin muutenkin. Miksi ei hän voisi olla täällä? Jos isä ja Jack saavat kuulla tapaamisestamme, niin seikka, että olemme kohdanneet toisemme Benin nähden, voi vaikuttaa paljonkin asiaan. Ja miksi kokoaisin vaikeuksia hartioilleni?"
"Pyydän anteeksi, Collie", paimen sanoi. "Olen vain ollut niin peloissani."
"Hevoseni on levoton", Columbine vastasi. "Laskeutukaamme maahan puhumaan."
He tekivät niin. Waden sydän lämpeni, kun hän näki Columbinen naisellisen katseen paimenen laskeutuessa satulasta ja kävellessä. Ollakseen raajarikkoinen Moore suoriutui mainiosti, ja tällä hetkellä oli suuri merkitys Wadelle. Nämä onnettomat rakastavaiset, urhoolliset ja hienot kärsimyksissään, eivät huomanneet läheisyyden aiheuttamaa vaaraa. Mutta Wade huomasi sen. Hän sääli heitä, hurmaantui heidän kanssaan ja kärsi heidän mukanaan.
"Kerro minulle nyt kaikki", Columbine sanoi kiihkeästi.
Moore käveli laahustavin askelin muutaman maassa olevan haapapölkyn luo, istuutui kannolle ja nojautui saadakseen tukea. Columbine laski sormikkaansa pölkylle.