"No, vanha veikko, olettepa te väsyneen näköinen", paimen huudahti iloisesti. "Riisukaa kenkänne, peskää kätenne ja tulkaa syömään!"
"Toveri Wils, en ole enää niin ketterä kuin haluaisin. Olin ollut jo hengissä monta vuotta ennen tuloani tänne ja sen jälkeen olen elänyt kokonaisen elämän."
"Wade, olette ollut niin omituisen näköinen viime aikoina", Moore huomautti pudistaen vakavasti päätään. "Olen nähnyt kuolevien ihmisten suun näyttävän juuri samanlaiselta kuin teidänkin nyt, puhumattakaan silmistä."
"Ehkäpä pitkä tieni päättyykin tänne White Slidesin laaksoon", Wade vastasi surullisesti ja haaveillen kuin itsekseen.
"Jos Collie kuulisi teidän puhuvan noin, niin —", Moore huudahti myötätuntoisesti ja levottomana.
"Collie ja sinä kuulette minun sanovan paljon muutakin piakkoin. Mutta kun sen tarkoitus on tehdä sinut onnelliseksi, niin on kaikki hyvin. Olen väsynyt ja nälissäni."
Wade ei halunnut istuskella tulen loimussa sinä iltana, koska hän pelkäsi levottoman ystävänsä kysymyksiä ja omaa tiedonhaluista, sairaalloista minäänsä.
Seuraavana aamuna, vaikka hän tunsikin olevansa levännyt, vaikka taivas olikin sininen ja täynnä villamaisia pilviä ja vaikka lintujen laulu ilahduttikin hänen korviaan ja kesäkuun ilma tuntui olevan täynnä sellaista sykkivää henkeä, jota hän rakasti, hän tunsi tuon painostuksen, tuon kuvaamattoman jonkun, joka ennusti onnettomuutta.
Senvuoksi, kun hän katsoessaan ovelle huomasi Columbinen ratsastavan nopeasti tiellä tukka liehuen tuulessa ja loistaen auringonpaisteessa, hän vain huudahti: "Kas niin!"
"No, mitä nyt?" Moore kysyi käyttäen tilaisuutta hyväkseen saadakseen puhua.