"Katso pihalle", Wade vastasi alkaen täyttää piippuaan.
"Taivas, Colliehan sieltä tulee! Katsokaa hänen ratsastustaan! Ja tänne on vastamäki."
Wade seurasi häntä pihalle. Hetkisen kuluttua Columbine saapuikin jo perille, heitti suitset menemään ja hyppäsi samalla satulasta niin, että jymähti. Sitten hän katsoi häntä silmiin kalpeana, päättäväisenä ja ankarana. Kaikki hänen suloisuutensa oli muuttunut katkeraksi voimaksi, joten heidän edessään nyt oli toinen vieras Columbine.
"En ole nukkunut hetkistäkään!" hän sanoi. "Tulin tänne niin pian kuin vain voin päästä."
Moorella ei ollut mitään sanomista, hän ei edes tervehtinyt. Tytön ulkomuoto oli mykistyttänyt hänet eikä sillä voinut olla muuta kuin yksi tarkoitus.
"Hyvää huomenta, tyttöseni", metsästäjä sanoi tarttuen hänen käteensä. "En voi silti sanoa, että olet unisen näköinen, vaikka sanotkin valvoneesi. Menkäämme tupaan."
Hän talutti Columbinen sisään ja Moore seurasi. Tyttö oli nähtävästi hyvin liikutettu, mutta hän ei vapissut eikä näyttänyt pelästyneeltä eikä surulliselta. Hän näytti voivan hillitäkin mielensä hyvin eikä hänessä näkynyt epäröimisen merkkiäkään. Wade luki totuuden, jota Columbine kuvitteli tuomiokseen, hänen kalpeista kasvoistaan, viime yönä kypsyneistä naisellisuuden piirteistä ja hänen katseensa kiihkeydestä.
"Ben ja Wilson, nyt on leikki kaukana!" hän ilmoitti.
Moore ei voinut sanoa mitään. Wade oli puristanut Columbinen käden omiinsa.
"Leikkikö kaukana? Collie, nuo sanat kuulostavat hirveiltä. Olen kuullut ne usein ja elämässäni on leikki ollut aina kaukana. Eivätkä asiat ole vielä kehittyneet sille asteelle. Olet vain kaksikymmenvuotias ja puhut sellaista. Kerro minulle huolesi nyt, että voin sanoa sinulle, missä olet väärässä."