Kun hän oli ollut aikeissa palata takaisin, hän oli kuullut kavioiden kapsetta kauempaa edeltään. Pronto oli teroittanut korviaan ja Columbine oli nopeasti katsonut ympärilleen, sillä hän ei ollut halunnut tulla huomatuksi. Sitten hänen mieleensä oli juolahtanut sekin, että lähestyvä ratsastaja voi ehkä ollakin Wade. Oli ollut onni, että hän oli valinnut ratsukseen Pronton, joka voi seisoa hiljaa paikoillaan hirnumatta. Columbine oli ratsastanut muutamaan tiheään kuusikkoon, jonka pitkät vapisevat oksat ulottuivat maahan asti, piiloutuen sinne ja taputellen Prontoa, että se pysyisi liikkumatonna.
Äkkiä oli kavioiden kapse ilmoittanut, että sieltä oli tulossa monta hevosta, jolloin Columbinen levottomuus oli lisääntynyt. Tirkistäen piilostaan hän oli nähnyt tiellä kolme ratsastajaa, niiden joukossa Jack Bellloundsin. Miehet olivat nähtävästi joutuneet kiihkeään väittelyyn heidän käsivarsiensa liikkeistä ja korostavista huomautuksistaan päättäen. Sattumalta he olivat pysäyttäneet hevosensa noin viidenkymmenen metrin päähän Columbinen piilopaikasta. Bellloundsin seurassa olleet miehet olivat olleet hyvin raa'an näköisiä, ja toisella, joka nähtävästi oli johtaja, oli ollut kasvoissaan hirveä rumentava arpi.
He eivät tietystikään olleet puhuneet kovasti, joten Columbinen oli ollut pakko jännittää korviaan kuullakseen jotakin. Mutta silloin tällöin hänen korviinsa kantautunut sana ja miesten liikkeet olivat ilmaisseet hänelle heidän väittelynsä tarkoituksen ja syyn heidän läsnäoloonsa siellä. Suuri mies oli kieltäytynyt ratsastamasta kauemmaksi ja sanonut tulleensa näin etäälle aivan huomaamattaan. Hän oli vaatinut lisää karjaa kieltäytyen ivallisesti uskaltamasta mitään niin mitättömän lauman vuoksi. Hän oli ollut vihoissa Bellloundsille siitä, että tämä oli poikennut tieltä. Bellloundsilla oli ollut vähän sanomista ja senkin hän oli puhunut niin hiljaa, ettei Columbine ollut voinut kuulla hänen sanojaan. Hän oli näyttänyt välinpitämättömältä ja levottomaltakin, mutta oli vaatinut rahaa. Arpiposkisen miehen nimi oli ollut Smith. Sitten Columbine oli saanut selville hänen vihaisista ja kiivaista liikkeistään ja hänen sanoistaan "ei rahaa" ja "suurempi lauma", ettei hän ollut halukas maksamaan suostuttua hintaa, ellei Belllounds toisi hänelle suurempaa laumaa. Silloin oli Belllounds ruvennut raa'asti kiroilemaan rosvoa ja väittänyt sen olevan melkein mahdotonta. Smith oli tehnyt laajan liikkeen kädellään viitaten etelään ja tarkoittaen jotakin kauempana olevaa paikkaa. Columbine oli kuullut hänen usein mainitsevan Gore Peakin nimeä. Smithin toveri, muudan pieni mies, oli yhtynyt väittelyyn, laskeutunut satulasta ja piirrellyt sormellaan jotakin tien pehmeään multaan. Hän oli tehnyt siihen jonkinlaisen karttaluonnoksen, josta oli voitu nähdä suunta ja seudut. Vihdoin kun Belllounds oli nyökäyttänyt päätään suostumuksensa tahi ymmärtämisensä merkiksi, tämä seurueen kolmas henkilö oli jälleen noussut satulaan sanottuaan nähtävästi sanottavansa. Belllounds oli miettinyt asiaa synkän näköisenä. Hän oli taittanut oksan vieressään olevasta puusta ja naputtanut sillä kenkiään ja kannuksiaan niin, että hänen hevosensa oli hermostunut. Smith oli vilkaissut häneen salavihkaa ja puhunut ivallisesti, josta Columbine oli kuullut seuraavat sanat: "Helvettiin kanssa!"; "Mustasukkaisuudesta"; "Ei milloinkaan!"; "Bill Bellloundsin poika" ja "Varastaa karjaa", ja vetänyt samalla taskustaan suuren pukinnahkaisen kukkaron. Joko sitten iva tahi kulta tahi molemmat yhdessä olivat vihdoin voittaneet Jack Bellloundsin heikon ja horjuvan mielen, sillä hän oli kohottanut päätään paljastaen kalpeat ja pahansuovat kasvonsa ja häpeämättä ja tuntematta omantunnontuskia siepannut kukkaron, huudahtaen käheästi: "Hyvä on, te paholaiset!" ja pyöräytettyään valkoisen mustanginsa toiselle suunnalle kannustanut sen menemään ja äkkiä hävinnyt näkyvistä.
Rosvot olivat pidättäneet hevosiaan katsellen tielle. Smith oli pudistanut tummaa päätään epäilevästi ja sanonut lopulta hyvin selvästi: "En voi luottaa tuohon Bellloundsin penikkaan", johon hänen toverinsa oli vastannut: "Isäntä, emmehän me varasta karjaa, niin että mitä hittoa se meihin kuuluu!" Sitten he olivat kääntäneet hevosensa ja ratsastaneet pois näkyvistä kuulomatkan ulkopuolelle häviten lopulta metsäiselle rinteelle.
Columbine oli niin hämmästynyt, pelästynyt ja kauhistunut, että hän oli pysynyt piilopaikassaan vielä kauan aikaa, ennenkuin oli uskaltanut lähteä jatkamaan matkaansa. Sitten hän käännyttyään kotiin päin oli poikennut tieltä pysytellen metsän laidassa ja tehnyt laajan kierroksen kukkuloiden yli saapuen kartanoon vasta auringon laskiessa. Jack ei ollut tullut syömään illallistakaan. Vanhus oli näyttänyt hyvin alakuloiselta eikä nähtävästi ollut huomannutkaan Columbinen poissaoloa. Columbine oli valvonut koko yön ajatellen ja rukoillen.
Hän lopetti kertomuksensa siihen ja huohottaen liikutuksesta ja kiireestä hän katsoi kumartuneeseen Mooreen ja sitten Wadeen.
"Minun oli pakko kertoa teille tämä häpeällinen salaisuus", hän aloitti jälleen. "Ellette auta minua ja ellei jotakin tehdä, on kaiken loppu oleva hirveä!"
"Kyllä me autamme sinua, mutta miten?" Moore kysyi kohottaen kalpeita kasvojaan.
"En tiedä vielä. Tunnen vain, mitä tapahtuu, ellen estä sitä… Wilson, sinun pitää matkustaa kotiisi, ainakin lyhyeksi aikaa."
"Wils menettelisi kokonaan väärin, jos hän poistuisi White Slidesistä nyt", Wade sanoi varmasti.