Noin puolen päivän tienoissa hän kiipesi muutamalle kallioiselle ulkonemalle, joka pisti esille eräästä vähitellen alenevasta rinteestä. Tältä edulliselta paikalta hän tarkasteli vuoren rinteen aaltoilevaa mustaa ja vihriää peitettä. Muudan melkein piilossa oleva kapea laakso kimalteli keltaisena auringonpaisteessa. Laakson päästä nousi ohut savupatsas kiemurrellen ilmaan.
"Kas niin!" metsästäjä mumisi katsoessaan. Koira vikisi ja pisti kylmän kuononsa Waden kouraan.
Wade aloitti jälleen äänettömän ja varovaisen kulkunsa metsän läpi. Hän rupesi laskeutumaan vuorelta suunnaten kulkunsa hieman oikealle paikasta, josta oli noussut savua. Rosvojen läsnäolo tuvassa oli kyllä tärkeä tapahtuma, mutta ei niin tärkeä kuin muudan toinen mahdollisuus. Hän toivoi Jack Bellloundsin olevan niiden joukossa tahi tulevan sinne heitä tapaamaan, ja siitä hän nyt halusi saada varmuuden. Saavuttuaan pieneen laaksoon hän poikkesi vasemmalle mennäkseen tien yli, joka johti sinne päälaaksosta muutamia penikulmia kauempaa. Hän löysi sen eikä ollenkaan hämmästynyt nähdessään mullassa tämän aamullisia hevosen jälkiä. Hän tunsi nuo jäljet. Jack Belllounds oli nähtävästi tullut hakemaan rosvoilta maksua.
Silloin Wadessa tapahtunut muutos ja ihmisten vakoojan omituisuudet tulivat selvemmin näkyviin. Hänen järkensä toiminta ja ruumiinsa liikkeet muuttuivat samanlaisiksi kuin ennenkin, jolloin hän oli ollut sellaisessa toimessa. Hän liikkui hitaasti kuin haamu, oli hiljaa kuin hiiri ja hänen katseensa, joka kierteli edessäpäin ja kaikkialla ympärillä, näki varmaankin jokaisen elävän olennon ja kaikkien lehtien ja sanajalkojen liikkeet. Koira, jonka selkäkarvat olivat nousseet pystyyn, seurasi hänen kintereillään katsellen, kuunnellen ja kulkien yhtä varovaisesti kuin hänkin. Wade luuli varmaankin, että rosvot olivat panneet jonkun joukostaan vahdiksi. Senvuoksi hän pysytteli rinteellä tuvan kohdalla tunkeutuen varovaisesti tiheikön läpi, jossa kasvoi paljon pieniä mäntyjä ja kuusia. Vihdoin hän sai tuvan ja sen takana olevan kapean laakson näkyviinsä. Suureksi huojennuksekseen hän huomasi, ettei laitumella olevia hevosia oltu satuloitu. Ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä. Mutta heilläkinhän voi olla koira. Lähestyessään hitaasti metsästäjä oli niin valpas kuin suinkin ja vihdoin hän päätti, että jos rosvoilla olisi ollut koira mukanaan, he olisivat sitoneet sen ulos vahdiksi.
Wade oli nyt saapunut haluamalleen paikalle. Hän oli noin kahdeksankymmenen askeleen päässä tuvasta muutaman avonaisen kujanteen vieressä, josta hän voi katsella oven edustalla olevaa avonaista paikkaa. Hänen vasemmalla puolellaan oli tiheitä pieniä kuusia matalalle haarautuvine oksineen. Niitä kasvoi koko matkan tupaan asti piilottaenkin siitä pari seinää. Wade tiesi hyvin, mitä hänen nyt oli tehtävä, eikä hän epäröinytkään pitkää aikaa. Laskettuaan pyssynsä maahan hän sitoi koiran kiinni pieneen kuuseen taputtaen sitä ja kuiskaten sille, että se seisoisi siinä hiljaa.
Sitten hän tarkasti ammusvyönsä kuin mies, joka haluaa saada ne äkkiä käsiinsä ja jonka mieltä tällainen välttämättömyys ei näyttänyt pahoittavan eikä peloittavan. Kumartuen alemmaksi hän pujahti kuusikkoon. Pehmeä neulasten peittämä maa, jossa ei ollut kuivaa oksaakaan, ei antanut minkäänlaista ääntä eivätkä hänen ruumistaan vastaan painuvat oksatkaan kahisseet. Joskus hänen oli pakko taivuttaa ne syrjään. Siten nopeasti ja hiljaa intiaanin liukuvin askelin hän lähestyi tupaa, kunnes ruskeakuoriset hirret salpasivat häneltä tien pimittäen kirkkaamman valon.
Hän haisti sekä halkojen että tupakan savua, kuuli matalia syviä ääniä, korttien sekoittamista ja lyömistä ja kullan soitannollista kilinää. Leväten polvillaan hetkisen metsästäjä mietti. Kaikki oli aivan niin kuin hän oli odottanutkin. Hänellä oli todellakin ollut onni puolellaan. Noita miehiä ei voitu helposti häiritä heidän pelissään. Tuvan ovi oli juuri nurkan toisella puolella ja hän voi liukua äänettömästi tahi hypätä sille yhdellä loikkauksella. Kumpainenkin tapa voi kelvata. Mutta kumpaan hän turvautuisi johtui kokonaan sisällä olevien miesten ja heidän revolveriensa asemasta.
Nousten äänettömästi Wade hiipi seinän viereen ja kurkisti tupaan muutamasta hirsien välissä olevasta raosta. Auringonvalo virtasi huoneeseen sekä ovista että ikkunoista. Jack Belllounds istui lattialla auringonvalossa nojaten seinään. Hän oli paitahihasillaan. Pelaajan kuume ja häviölle joutuneen kiukku loistivat hänen kalpeista kasvoistaan. Smith istui selin Wadeen Bellloundsia vastapäätä. Toiset miehet täydensivät neliön. Kaikki olivat kumminkin niin lähellä toisiaan, että he helposti voivat ottaa korttinsa ja voittamansa kullan. Wade näki tämän yhdellä silmäyksellä ja sitten hän rupesi tarkastelemaan tilanteen yksityiskohtia. Bellloundsilla ei ollut minkäänlaista asetta. Smithin vyö ja revolveri olivat auringon paisteessa kovalla savilattialla niin kaukana, ettei niitä voitaisi saada käsiin äkkinäisettä ponnistuksetta. Wade tarkasteli perin pohjin Smithin toverien kasvoja tuntien nähtävästi suurta tyytyväisyyttä näkemänsä johdosta.
Hän epäröi hetkisen, mutta kumartui sitten ja siirsi hiljaa syrjään tiellä olevat kuusten oksat ja liukui tiheiköstä aukeamalle ottaen pari äänetöntä hyppyä. Vielä yhden ja hän oli tuvassa.
"Päivää, rosvot! Älkää liikahtako!" hän huudahti.