Silloin kääntyi Belllounds Mooreen päin sellaisen miehen liikkein ja katsein, jonka jostakin sisällisestä pakosta oli sanottava jotakin.
"Wils, oli onnetonta, että jouduit riitaan Jackin kanssa heti", hän sanoi. "Mutta muutahan ei juuri voitu odottaakaan. Myönnän, että Jack on ollut väärässä tässä asiassa. Tuo hevonen on sinun kaikkien niiden lakien perusteella, joita paimenet tottelevat ja kunnioittavat. Ehkä se maallisten lakien mukaan kuuluisi oikeastaan White Slidesiin, mutta nyt se on sinun, sillä lahjoitan sen sinulle."
"Olen hyvin kiitollinen, Belllounds. Osaan kyllä antaa lahjallenne arvoa", Moore vastasi lämpimästi. "Jokainen olisi voinut lyödä vetoa siitä, ettei Bill Belllounds tahdo muuten menetelläkään."
"Vielä mitä! Tekisit minulle suuren palveluksen, jos jäisit vielä tänne ja lopettaisit merkinnän."
"Hyvä on! Teen sen teille", Moore vastasi. "Lem, arvaan, ettet saa nukkua vielä tulevana yönä. Joudu nyt vain mukaan."
"Hohoi!" Lem huokaisi ottaen suitset maasta.
Myöhään samana iltapäivänä Columbine istui kuistissa katsellen auringonlaskua. Hän oli viettänyt hyvin rauhallisen päivän, koska hän oli kuluttanut sen melkein kokonaan sisällä huoneissa. Vain kerran hän oli nähnyt Jackin tämän ratsastaessa laitumelle ja heiluttaessa suopunkia päänsä ympärillä. Jack osasi ratsastaa yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mutta suopungin käyttämisessä hänellä oli vielä paljon oppimista. Sitten aamiaisen hän ei ollut nähnyt vanhaa karjanomistajaakaan, vaikka hän oli kuullutkin hänen askeleensa, kun hän käveli hitaasti edestakaisin huoneessaan.
Hän katseli laskevan auringon viimeisiä säteitä, jotka kultasivat itäisen vuorijonon jyrkänteitä ja polttivat tulisen kruunun Old White Slidesin huippuun. Karjan kaukainen ammunta ja kellojen kilinä olivat lakanneet kuulumasta. Merkitseminen oli loppunut tälle syksylle. Kuinka iloiseksi hän tunsikaan itsensä! Tuuli, joka muuttui yhä kylmemmäksi auringon laskeutuessa, jäähdytti hänen kuumia kasvojaan. Huoneensa yksinäisyydessä hän oli itkenyt tarpeeksi tänään viilentääkseen nyt poskiaan.
Äkkiä hän huomasi kenttien välisessä kujanteessa muutaman ratsastavan paimenen. Mies lähestyi hyvin hitaasti taluttaen toista hevosta. Columbine tunsi Lemin sekuntia ennen kuin hän huomasi hänen taluttavan Prontoa. Tämä tuntui hänestä omituiselta. Toinen katse ilmaisi hänelle, että Pronto ontui. Se voi nähtävästi kulkea vain hyvin vaikeasti, siinä kaikki. Columbine riensi toivottomana sinnepäin saapuen aitauksen portille ennen Lemiä. Alussa hän ei nähnyt muuta kuin rakastetun mustanginsa.
"Ah, Lem, onko Pronto loukkaantunut?" hän huudahti.