Hänen tullessaan uudestaan aukealle alkoi jo hämärtää. Trapperin järvi kimalteli hänen edessään, tuo kaunis ulappa, johon tummat rinteet, viheriät kuusikot ja latteat vuorten huiput kuvastuivat. Kaikkialla sen hämärän varjostamassa pinnassa näkyi pieniä ympyriäisiä pyörteitä, renkaita ja loiskahduksia tuhansien tammakoiden noustessa siihen. Tie kierteli sen ruohoisilla rannoilla, joiden muutamat männyt ojentelivat oksiaan järveä kohti ja joiden tummat kuusikot muodostivat mustia läikkiä kimaltelevan järven muodostamaa taustaa vasten. Wade kuuli kumeaa kavioiden kapsetta kiviä vasten ja tiesi karkoittaneensa hirvilauman juomispaikalta, ja sarvien kalina kuivassa pensaikossa ilmaisi hänelle peurojen pakotien. Järven toiselta rannalta siinsi tulta ja muudan tummempi esine, luultavasti jonkun metsästäjän maja tahi intiaanien teltta.
Valittuaan leiripaikan itselleen hän irroitti satulan hevosensa selästä, ja purettuaan toisen juhdan kuorman hän sitoi niiden etujalat ja päästi ne laitumelle. Vuoteensa, jonka hän oli köyttänyt tervavaatteeseen, levitti hän muutaman kuusen juurelle. Sitten hän aukaisi härän vuodasta tehdyt laukkunsa ottaen niistä esille suuria ja pieniä astioita. Kaikki hänen liikkeensä olivat tarkoituksellisia, nopeita, täsmällisiä ja käytännöllisiä. Hän ei ajatellut ollenkaan esillä olevaa tehtäväänsä. Hänellä meni hieman aikaa sellaisen sopivan pölkyn etsimiseen, josta hän voi saada halkoja, ja kun hän oli saanut valkean sytytetyksi, yö oli tullut ja kirkastuva tuli heitteli kummallisia varjoja ympäristöön.
Pienen saksalaisen uunin kannet ja padat hän asetti erilleen toisistaan räiskyvälle tulelle ja niiden kuumentuessa hän pesi kätensä, sekoitti keksitaikinan, leikkasi viipaleita hirvenpaistista ja laittoi veden tulelle. Hän käristi lihansa punaisilla tulisilla kekäleillä ja asetti sen sitten puhtaille mäntylastuille odottaessaan keksien kypsymistä ja kahvin kiehumista. Savun haju, padoista levenevä herkullinen höyry ja kuusien tuoksu sekoittuivat toisiinsa teräväksi ja suloiseksi ruokahalua kiihoittavaksi hajuksi. Sitten hän söi vaatimattoman ateriansa nopeasti sellaisen miehen tyytyväisyydellä, joka on saanut kokea pahempaakin.
Syötyään kylläkseen hän pesi astiansa ja tukki ne takaisin laukkuihinsa. Hänen liikkeensä olivat nytkin yhtä kätevät ja nopeat. Levon hetki oli käsillä. Hän katsoi kuitenkin ensin ympärilleen kuten hänen laisensa paljon kokeneet miehet tavallisesti tekevät, ja huomasi satulaan kiinnittämänsä aseet. Hänen luodikkonsa oli Henry-mallia, kirkas ja sileä pitkäaikaisesta käyttämisestä ja huolenpidosta. Revolveri oli tavallinen Colt 45. Se oli ollut hänellä piilossa satulalaukussa. Wade hieroi pyssyään ensin kädellään ja sitten rasvaisella rievulla, jonka hän otti laukusta. Tehtyään sen piti hän sitä tulen loisteessa. Sadekuuro oli kastellut hänet tänään ja kastellut hänen aseensa. Hänen liikkeissään tapahtui kuitenkin nopea ja huomattava muutos, kun hän otti revolverin käteensä. Ne olivat hitaat ja hänen katseensa oli vastahakoinen. Tuo pieni pyssyhän oli vain teräskappale luotineen ja ruutineen. Hän kuivasi ja hieroi sen huolellisesti, mutta ei lainkaan hellästi, ja pani sen sitten takaisin laukkuun.
Levittäessään vuodettaan kuusen juurelle hän sijoitti tervavaatteen toisen puolen pehmeille havuneulasille. Sitten seurasivat villaiset lampaannahat, joilla hänen oli tapana nukkua, sitten huopapeitteet ja lopuksi tervavaatteen toinen puoli.
Tämä oli hänen viimeinen työnsä sinä päivänä. Hän sytytti piippunsa istuutuen nuotion ääreen tupakoidakseen ja levähtääkseen hieman ennen nukkumaan menoaan. Erämaan rauha kietoi järven rantoineen vaippaansa. Pian vallitsi seudulla hiljaisuus, jota häiritsivät vain silloin tällöin muutamat läheiset ja kaukaiset äänet, heikot, villit ja yksinäiset — putoavan veden hiljainen kohina, pienten aaltojen loiskuminen rantaa vasten, hyönteisten surina ja huuhkajan hirveä huuhunta.
"Bill Belllounds, ja hän on metsästäjän tarpeessa", Bent Wade puheli yksikseen synkin ja läpitunkevin katsein, jotka näkivät kauas tulisten kekäleitten toiselle puolen. "Se sopii minulle mainiosti ja muuttaa ehkä kohtalonikin. Olen tottunut elämään metsissä kaukana muista ihmisistä — niin, voisinko enää toivoakaan parempaa työtä. Mutta jos tämä White Slides on tuon vanhan tien vieressä, en jää sinne."
Hän huokaisi ja tummempi varjo, joka ei aiheutunut leimuavasta tulesta, levisi hänen kalmankalpeille kasvoilleen. Kahdeksantoista vuotta sitten hän oli karkoittanut rakastamansa naisen luotaan pienen lapsensa kanssa. Senjälkeen hän ei milloinkaan ollut levännyt nuotion vieressä tuntematta tuota vanhaa tuskaa. Miten mustasukkainen houkkia hän oli ollutkaan. Hän oli liian myöhään ymmärtänyt erehdyksensä ja aloittanut heti hakemisensa Coloradossa, joka oli loppunut vähemmän kuin sadan penikulman päähän tämän villin vuoriston toiselle puolelle siitä paikasta, jossa hän nyt vietti näitä yksinäisiä tunteja. Etsiminen oli loppunut uutisiin intiaanein toimittamasta verilöylystä muutaman vaunumatkueen joukossa.
Sellainen oli Bent Waden salaisuus.
Mitkään maalliset kärsimykset eivät olisi olleet julmempia kuin hänen tuskansa ja katumuksensa hänen vuosikausia kestävillä matkoillaan. Kaikki hyväkin, jota hän koetti tehdä, tuntui muuttuvan pahaksi. Hänen kärsimyksistään kehittynyt viisaus viritti satimia hänen kulkeville jaloilleen. Miesten hurjuus ja naisten intohimot odottivat jollakin tavoin uskomattoman kohtalokkaasti hetkeä, jolloin sattuma vei hänet heidän pariinsa. Hän oli tehnyt työtä ja lahjoittanut pois ansionsa, hän oli taistellut ja uhrannut, hän oli tappanut ja koettanut kärsiä inhimillistä luonnetta, jota hän hurjan nuoruutensa aikoina oli pettänyt. Eivätkä kumminkaan hänen loppumattomat ponnistuksensa saada teko tekemättömäksi, hyvittää se jollakin tavoin, antaa elämänsä ja löytää Jumala olleet vaikuttaneet muuta, niin hänestä ainakin tuntui yksinäisyydessään, kuin riehuvan myrskyn.