Mutta vaikka hänen ajatuksensa ja liikutuksensa aaltoilivatkin vaihdellen ja muuttuen, ei hänen mieleensä painunut suloisen ja kauniin naisen kuva milloinkaan haihtunut, tuon naisen, jonka silmät olivat taivaan siniset ja kasvot vaaleat kuin kukan terälehdet.
"Tyttäreni olisi nyt — katsotaanhan nyt — melkein yhdeksäntoistavuotias, jos hän nyt eläisi", hän sanoi. "Suuri tyttö varmaankin, aivan äitinsä näköinen. On hyvin omituista, että kuta vanhemmaksi tulen, sitä paremmin muistan."
Sinä yönä tuuli humisi kuusissa, tummia pilviä kiiti taivaalla pimittäen tuikkivat tähdet, ja järvestä lähtevän joen kohina vaikeni hyvin hiljaiseksi. Nuotio liekehti ja paloi loppuun niin, ettei pimeyteen lentänyt ainoatakaan kipinää, ja punaiset kekäleet hehkuivat, tummenivat ja rätisivät. Wade nousi vihdoinkin ja valmistautui levolle. Hän kohotti tervavaatetta ja peitteitä ja asetti pyssynsä viereensä, jossa hän voi suojella sitä. Takkinsa hän kietoi pielukseksi pistäen revolverinsa sen alle ja sitten riisuttuaan saappaansa heittäysi hän vuoteelleen täysissä pukimissaan nukkuen heti, kuten ulkosalla elävät ihmiset tavallisesti tekevät.
Wadesta, kuten lukemattomista muistakin miehistä, jotka vuosikausia ovat samoilleet saloilla, oli tämä nukkuminen villin luonnon helmassa nautintoa, vaikka se olikin uskallettua. Mutta sen aiheuttama lumous oli jotakin epämääräistä ja vaaroille naurettiin.
Hänen nukkuessaan varjot vaihtelivat, kuusen oksat heiluivat, neulaset putoilivat kahisten maahan ja tuuli humisi sitä kovemmin, kuta pitemmälle yö kului. Vähitellen hevosetkin lakkasivat syömästä, hyönteiset lopettivat surinansa ja ainoastaan veden yhtämittainen kohina hallitsi yksinäisyyttä. Leirin sivu hiipivät villit eläimet kiersivät sen kaukaa.
Wade lähti matkalle jo ennen auringonnousua. Hän kiipesi korkealle järven yläpuolelle solaa kohti, jonka kautta päästiin vuorten toiselle puolelle. Hän käveli taluttaen hevosiaan sinne tänne puikkelehtivalla tiellä, jossa näkyi tuoreita jälkiä. Vaikka tämä seutu olikin harvaan asuttua, oli kuitenkin aina olemassa miehiä, jotka ratsastivat kämpältä kämpälle ja laaksosta laaksoon. Wade ei milloinkaan viipynyt pitkää aikaa tasaiseksi poljetuilla teillä.
Kuta korkeammalle hän kiipesi, sitä lyhyemmiksi muuttuivat kuusetkin voimatta enää muodostaa viheriää kujannetta hänelle. Vihdoin ne kävivät aivan kääpiömäisiksi ja kuihtuneiksi, kunnes ne kokonaan katosivat. Pian hän pääsi kasvivyöhykkeen yläpuolelle lattealle selänteelle, jonka molemmilta puolilta maa alkoi laskeutua puuttomana ja pensaattomana, ruohon ja kukkien koristamana. Harjanne oli yhdentoistatuhannen jalan korkuinen. Kova tuuli puhalsi tuolla puuttomalla alueella. Idästä nouseva aurinko oli vaalean kirkas alkaessaan hitaasti peittyä harmaihin pilviin. Alkoi sataa lunta, ensin kiiltäviä pieniä hiukkasia, mutta lisääntyen sitten niin, että ilma oli pian täynnä suuria höyhenisiä hiutaleita. Wade ratsasti muutaman selänteen reunaa katsellen komeaa lumisadetta, joka valkaisi alempana olevaa ruskeaa kuilua. Kerran kun hän kiersi muutaman niemekkeen hän huomasi lauman vuoristolampaita, jotka olivat hakeneet suojaa erään ulkonevan kallion alta. Lumisade taukosi vihdoin vetäytyen pois kuin etääntyvä seinä jättäen ruohon ja kukat kosteiksi. Mustien pilvien hajaannuttua aurinkokin paistoi lämpimämmin siniseltä taivaalta. Harmaat huiput valkoisine täplineen kohosivat tummien metsäisten rinteitten yläpuolelle.
Wade saapui pian lattean harjanteen toiselle laidalle ja huomasi rinteen, jota pitkin hänen piti laskeutua, ensin hyvin kallioiseksi ja paljaaksi, mutta sitten vähitellen tasaisemmaksi sitä mukaa kuin maakin alkoi tulla viheriämmäksi. Hän jätti nyt kylmät tuulet ja kuoppaiset tiet taakseen. Tunnin kuluttua, hänen päästyään rinteen puoliväliin, metsä muuttui lämpimäksi ja kuivaksi, tuoksuvaksi ja hiljaiseksi. Vihdoin hän ratsasti viimeisen metsäisen rinteen laelle, josta tie johti ruohoiseen laaksoon, missä kirkas kiemurteleva joki kimalteli auringon paisteessa. Hevosten levähtäessä Wade katseli ympärilleen, sillä luonto ei milloinkaan väsyttänyt häntä. Kaikki hänen rauhansa, jos hän nyt sellaista voi tunteakaan, johtui näistä hiljaisista paikoista ja juhlallisista kukkuloista, tämän villin ja aution maan kukista ja eläimistä.
Muutamat kyhmyräiset männyt varjostivat tätä viimeistä matalaa laakson vieressä olevaa kukkulaa. Aukinaisilla paikoilla kasvoi runsaasti ruohoa, mutta ei puiden juurilla, jossa ruskea neulasmatto mustasukkaisesti vastusti viheriää. Columbinet heiluttivat miellyttäviä, suloisia, vaaleansinisiä kukkiaan niin, että Wade tunsi ilostuvansa niitä katsellessaan. Hän rakasti kukkia — ensi sijassa Coloradon ylpeyttä columbinea, sitten monenvärisiä astereita ja niiden jälkeen kaikkia noita nimettömiä ja lukemattomia villejä kasveja, jotka peittivät vuoristoniityt, värjäsivät aavikoiden ruohikot ja reunustivat lumikenttien laidat.
"Omituista, miten elämä tuntuukaan suloiselta katsellessani columbineja, seuratessani majavan työskentelyä ja kuunnellessani hirven ääntä", Bent Wade mumisi. Hän ihmetteli, miten hän, jonka elämä oli melkein mennyttä, vieläkin saattoi ihailla kaikkia noita asioita.