"Tuonne Old White Slidesin rinteille. Se on ollut jo vuosikausia mielessäni. Muistat kai erään sievän pienen punaisen jyrkänteen juurella olevan laakson? Siellä on mainio lähdekin. Olet ollut siellä minun mukanani kerran. Muistat kai tuon kullankaivajien rakentaman vanhan kämpän?"
"Kyllä. Paikka on hyvin edullinen ja laakso on kaunis, mutta Wils, et voi tulla toimeen siellä", Columbine huomautti vakavasti.
"Miksi en? Haluaisin sen mielelläni tietää."
"Pöksähän on niin pieni. Rakennuksessa ei ole muuta kuin yksi huone, sen katto on melkein tipotiessään, raot ovat kaikki auki, uuni on luhistumaisillaan… Wilson, et suinkaan rupea uskottelemaan minulle, että aiot muuttaa sinne yksinäsi asumaan?"
"Varmasti. Mitä ajatteletkaan?" Wils vastasi ivallisesti. "Haluaisitko, että menisin naimisiin jonkun tytön kanssa? Miksi ei, jos vain joku huolii tällaisesta raajarikosta."
"Kuka sinua siellä hoitaisi?" Columbine kysyi punastuen kovasti.
"Minä itse! Hyvä Jumala, Columbine, enhän minä mikään invaliidi vielä ole! Minulla on muutamia ystäviä, jotka tulevat auttamaan minua rakennuksen korjaamisessa. Niin, nythän minä muistankin. Entisessä asunnossani White Slidesissä on vielä paljon tavaroitani. Tulen noutamaan niitä sieltä piakkoin."
"Wilson Moore, oletko todellakin tosissasi?" Columbine kysyi vakavasti ihmetellen. "Aiotko todellakin perustaa uudisasunnon White Slidesin kartanon läheisyyteen ja asettua asumaan sinne, vaikka — vaikka —?"
Hän ei voinut lopettaa. Joku musertava onnettomuus, jota hän ei osannut määritellä, näytti uhkaavan häntä.
"Hyvin kummallista", Columbine vastasi huumaantuneena kääntyen poispäin lisäämättä enää mitään.